Tänne kirjoitatte siis kaikki hoitotarinat!

 

HUOMIO: Koska kaupan tavarat eivät ole kovinkaan kalliita, alamme nyt antaa tuosta Sandran tarinasta eteenpäin vähemmän pisteitä tarinoista, muuten pystyisitte helposti jo muutaman pitkän tarinan jälkeen ostamaan kaupan lähes tyhjäksi ;)

Vieraskirja  << <  2  3  4  5  6  7  8  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Jenna

20.01.2013 22:58
Jatkoa

Laitoin Jeren kaulaan sen uuden hienon nahkaisen kaulapannan ja nipsautin flexin siihen kiinni. >Kiva kun ei tarvitse lainata enää kennelin pantaa ja hihnaa< ajattelin kävellessäni ulos kennelistä, Jere rinnallani. Ulkona ei ollut niin kylmä kuin viimeksi, mutta toisaalta tällä kertaa aurinko ei paistanut. >Onneksi täällä ei sentään tuule< ajattelin ja katsahdin urostani. Kävelimme samaa reittiä kuin viimeksikin. Jere hyppi iloisena polkua ympäröivissä lumikinoksissa ja se oli ihan lumessa. "Olet niin söpö kun pompit niinkuin jänis" sanoin Jerelle ja katselin sen iloisia pomppuja. Piakkoin saavuimme taas pellolle jossa juoksentelimme yhdessä viimeksikin. "Mites on, otetaanko uusi kierros?" kysyin Jereltä hymähtäen. Lähdin juoksemaan ensin ja odotin että Jere juoksee mukaani. Pian Jere juoksikin jo ohitseni. "Ai, kilpaillaanko?" sanoin läähättäen ja pistin jalkoihini vauhtia. "Ääh, on hankala juosta lumihangessa" sanoin ja hidastin taas vauhtini kävely vauhtiin. Jere jäi taas paikoilleen hyppimään, koska se olisi jaksanut juosta vielä pitkänkin matkaa. "No, mutta sinulla on vielä energiaa, joten voisimme toteuttaa pikku suunnitelmani ja käyttää energiasi hyödyksi" sanoin. "Mennään opettelemaan vähän tottelevaisuutta ja muita temppuja, ja katsotaan mitä siitä tulee" sanoin Jerelle virnistäen. Lähdimme sitten rauhassa kävelemään kohti kenneliä.

Perillä kennelillä otin Jereltä pannan ja flexin pois ja menin katsomaan Jeren huonetta. "Onko täällä ketään?" kysyin hiljaa ja tarkkailin ympärilleni. >Jes! ei ketään, voimme aloittaa täällä< ajattelin ja huusin Jereä nimeltä jotta se tulisi. Monen hetken ja huudahduksen jälkeen Jere tuli luokseni. "Jaahha, voisihan sitä ihan perustaksi harjoitella tuota luoksetuloa" sanoin ja katsahdin Jereen joka istui ja läähätti edessäni. "Odotapas hetki, niin käyn hakemassa keittiöstä jotain raksuja vähän" sanoin Jerelle. Tultuani Jere nousi seisomaan ja tuli heti hamuilemaan taskujani. "Et sinä niitä vielä saa höpsö, ensin tehdään töitä" sanoin ja naurahdin. Käskin Jeren istumaan ja mietin että myös paikalla olo käskyä voisi harjoitella. >Joo, niin tehdään."

"Jere, paikka!" sanoin päättäväisesti ja näytin Jerelle käsilläni ns. paikka merkkiä. Kävelin hitaasti taaksepäin ja hoin rauhassa paikka käskyä. Jere katsoi minua hetken ihmeissään ja tuli sitten luokseni. "Eei, ei näin.." sanoin Jerelle ja vein sen takaisin huoneen päähän. "Noniin, istu... paikka Jere" sanoin ja näytin käsilläni merkkiä. Kävelin taas hitaasti taaksepäin. Kun olin vajaan parin metrin päässä koirasta pysähdyin ja kutsuin Jereä ystävällisellä äänellä luokseni ja näytin herkkupalaa. Jere tuli luokseni ja söi ansaitun herkun. "Noniin, uudestaan" sanoin ja käskin Jeren istumaan. "Noin, paikka Jere" sanoin ja lähdin kävelemään kauemmaksi. "Paaikka" hoin samalla että Jere ei unohtaisi mitä pitää tehdä (:D). Kun olin noin reilun kahden metrin päässä kutsuin Jereä taas nimellä ja tänne käskyllä ystävälliseen sävyyn. "Hyvä Jere, opit oikein hienosti" sanoin sille ja annoin herkun. "Jos vielä kerran, niin sitten se voisi jäädä päähäsi tältä kerralta, ja ensi kerralla se sitten parantuisi ja pian olisit maailman tottelevaisin koira" kehuin Jereä ja paijasin sitä. "Noniin, nyt istu ja paikka" sanoin topakasti. Menin jo kolmen metrin päähän ja pysähdyin sitten kutsumaan Jereä luokseni. "Hieno poika, hyvä!" kehuskelin sitä ja annoin pari herkkua. "Olet sinä taitava" sanoin Jerelle ja rapsutin sitä kunnolla. "Pian on sinun iltaruokasi aika, ja on aika minunkin lähteä kotiin, valitettavasti..." sanoin ja halasin Jereä kunnolla.

Kävelin keittiöön ja annostelin Jerelle ruoan ja laitoin juomakuppiin uutta vettä. "Jeree, tännee!" huusin ja urokseni juoksi keittiöön. >Ihanaa, kun se tottelee nyt paremmin< ajattelin. "Istu... paikka" sanoin Jerelle ja laskin ruoan maahan. Pidin kättäni vielä hieman Jeren edessä, jotta kiusaus ei iskisi. "Ota" sanoin kilttiin äänensävyyn ja Jere ymmärsi sen onneksi ihan oikein. "Syöhän nyt komeuteni" sanoin Jerelle ja katsoin sitä ylpeänä. "Minun pitää tästä nyt kyllä mennä, mutta nähdään sitten ensi kerralla rakas ihana urokseni" sanoin Jerelle ja halasin sitä, toivoen että Jere ei häiriintyisi syömisestään. "Moikka!" Huudahdin vielä keittiön ovelta. Soitin sitten äidilleni että tulisi hakemaan minut kotiin. Matkalla mietin taas täydellistä päivää Jeren kanssa ja sitä että miten hyviä ystäviä meistä tulisi.

"Koira on ihmisen paras ystävä..."
The End

Vastaus:

Esimerkillinen hoitotarina! Muistit tehdä kaikki tarpeelliset asiat Jeren kanssa, hienoa :) Hyvä myös, että opetit Jerelle kärsivällisesti paikallaoloa :3 Saat hienosta tarinasta 16€!

Nimi: Chiara

16.01.2013 19:30
...jatkoa...

Pian näenkin Empsun, joka kiiruhtaa minua vastaan. "Ella pakeni... mutta onneksi sain sen kiinni!" hän hihkaisee tyytyväisenä. "Hienoa", minä sanon, vaikka ääneni ei ole lainkaan innostunut. Empsu kumartuu rapsuttamaan Tuiskua ja Pojua. "Hienot pojat, hienot..." hän kehuu kahta urostani. "Missä muuten Ushma on?" minä kysyn. "Ushma? Hän on Ruotsissa, vuoden hoitaja -matkallaan", Empsu sanoo hymyillen. "Vai niin..." mutisen. Sitten kiiruhdan Empsun ohitse Tuiskun ja Pojun kanssa.

"Tuisku... Poju... juostaan!" minä huudan uroksille, kun saavun puistoon. Lähden juoksemaan niin kovaa, kuin jaloistani pääsen, ja välillä kaksikollani on vaikeuksia pysyä minun perässäni. En vaivaudu edes kehumaan kumpaakaan, vaikka kumpainenkin todellakin oli kehumisen arvoinen, niin reippaasti ne juoksivat. Viimein pysähdyn ja vedän syvään henkeä. Näen pian tutun hahmon: Joonan. Ja hänkin on huomannut minut. Vaihdan nopeasti suunnan ja lähden harppomaan rivakasti koirien kanssa pois päin. "Chiara, odota!" kuulen hänen huutonsa. Otan yhä pidempiä askelia yhä nopeammin, että koirat hölköttävät vieressäni. Pian tunnen kuitenkin kämmenen olkapäälläni. "Chiara..." hän sanoo. "Mitä?!" minä kivahdan. "Mihin sinä eilen katosit?" hän kysyy. "Lähdin kotiin", minä ilmoitan, ja kun muistan eilisen tapahtumat, tulistun. "--koska, minua ei kiinnostanut katsoa sinun ja Ainon helliä hetkiä, ainakaan, kun parikymmentä minuuttia ennen sitä myönsit, että pidät minusta, ja olet suutelemassa pian jotain toista. Hmm, ei kiitos", minä sanon ja jatkan kävelyäni, vilkaisemattakaan Joonaan. "Chiara, ei... minä ihan totta tarkoitin sitä."

Käännähdän katsomaan Joonaa. "Tarkoititko? Tarkoititko sitä tosiaan? Minun käsitysteni mukaan, jos jotain tarkoittaa, tai ainakin tuollaisessa asiassa, ei mennä heti pussailemaan muiden kanssa!" kivahdan Joonalle, ja vihdoin olen kääntynyt. Kasvoni ovat punaiset, se johtuu myös kiukunpuuskastani, mutta myös pakkasesta, jota täällä ulkona oli -20 astetta. Minulla oli kylmä, ja olisin niin mielelläni mennyt lämmittelemään.

"Chiara. Minä olen niin pahoillani. Sinusta minä oikeasti pidän. Olen pahoillani kaikesta, mitä eilen kuulit ja näit. Olet maailman kaunein tyttö, kenet minä tunnen, maailman mukavin, ja ihanin. Ja sinusta minä ihan oikeasti pidän", Joona sanoo. Sitten hän harppasi askeleen lähemmäs ja halasi minua. Kylmyydentunne katosi miltei heti, ja minulla oli mukavan lämmin. Toivoin, ettei hän päästäisi irti, vaikka samaan aikaan olinkin hänelle vihainen. Halaus oli pitkä ja lämmin, ja kun hän viimein päästää minusta irti, minä nyökkään. "Minäkin sinusta", kuiskaan, ennenkuin käännyn ja lähden harppomaan pois. "Chiara?" Joona sanoo kysyvänä, ja käännyn. Hän hymyilee minulle. "Nähdään", hän sanoo. "Nähdään!"

Juoksin Tuiskun ja Pojun kanssa Milkshakeen, kun tajusin, kuinka kylmä minulla oikeasti oli, ja hampaani kalisivat yhteen. Milkshakessa oli kuitenkin mukavan lämmintä, ja meninkin Empsun luokse. Poskeni olivat aivan punaiset. "Hei! Minä lämmitän meille kaakaota, niin jutellaan vähän", Empsu sanoo ja hymyilee lempeästi. Vaikka hän kuulostikin iloiselta, 'jutellaan vähän' -lausahdus karmaisi minua... mitäköhän tuleman piti?

jatkuu ;33

Vastaus:

Kiva, että saitte Joonan kanssa välinne selviksi! :)) Mitäköhän minulla on sinulle asiaa..? Saat tästä pätkästä joka tapauksessa 11€ :>

Nimi: Ushma

16.01.2013 16:53
Jatkoa!

Kun saavuimme torille, ihmisvilinä oli uskomaton. Ihmiset juoksentelivat kojujen edessä ja ostelivat kaikkea, vaikka ulkona oli lunta. Pakkasta oli vain -6 astetta, joten kyllä siellä tarkenisi hetken aikaa.
- Milli, Pepe, lopettakaa! komensin vetäviä koiria ja ne rauhoittuivatkin hieman.
- Ushma, paljonko kello on? Alex kysyi hermostuneesti.
- Puoli yksitoista, noin suunnilleen. Mikä hätänä? Kysyin pojalta, joka vilkuili ympärilleen ja katsoi sitten minuun.
- Mietin vain, paljonko meillä, tarkoitan minulla, on aikaa kierrellä täällä. Siis ennen kuin minä.. öh tuota... Alex aloitti.
- Palaat laivaan? Kysyin varovasti.
- Niin. Minä.. Alex takelteli.
- Hei, ei hätää. Minä ymmärrän. Olet töissä siellä, sinun velvollisuutesi on totella pomoa, sanoin lempeästi ja Alex hymyili.
- Kiitos, hän huokaisi ja tarttui käteeni. Kävelin koirien ja Alexin kanssa ihmisvilinän keskellä, kunnes pysähdyimme yhden kojun eteen.
- Alex! Katso, kuinka ihana koru, henkäisin ja osoitin kaulakorua, jossa roikkui sydän. Sydämen sisään saisi kaksi kuvaa ja se oli kullasta tehty.
- Voih, se on niin kallis.. Huokaisin kun näin hinnan.
- Kaksikymmentäviisi euroa, Alex sanoi.
- Se on tosi ihana! Mutta en viitsi ostaa noin kallista kultakorua, koska rahoille on varmaan käyttöä vielä laivan ravintolassa ja muitakin ostoksia on kiva tehdä, sanoin haikeana ja katsoin viimeisen kerran ihanaa korua.
- Ushma, mitä jos sinä kävisit tutkimassa vaikka noita vaatekojuja, etkös sinä pidä niistä? Alex ehdotti yllättäen.
- Toki, mutta etkö tule mukaan? Kysyin sitten.
- Tulen ihan kohta perässä, minä vilkaisen aluksi hieman noita autoihin liittyviä juttuja. Sinuahan ne eivät varmaan kiinnosta, Alex sanoi osoittaen autokojua. Nyökkäsin ja menin kohti vaatetelineitä.

Hetken kuluttua Alex tuli luokseni ja ohjasi minut istumaan yhden pöydän ääreen torin laidalla. Sidoin koirien hihnat kiinni penkkiini ja vilkaisin Alexia.
- Ruokaa kaunokaiselleni, hän sanoi ja ojensi minulle hampurilaisaterian ja otti omansa esiin.
- Alex! huudahdin ja hymyilin. Aloin syödä herkullista kerrosateriaani ja olin onneni kukkuloilla. Mico ei ollut koskaan hemmotellut minua näin.
- Ei, ei taas... Mutisin.
- Mikä hätänä? Alex kysyi ja vakavoitui.
- Ei, ei mitään. Minä vain mietin.. Aloitin, mutta vaikenin sitten.
- Micoa? Alex kysyi. Nyökkäsin hiljaa.
- Olen pahoillani. Kun ajattelen kaikkea sitä ihanaa, mitä teet vuokseni... Mieleeni tulee aina Mico, joka ei koskaan ollut tällainen. Hän ei koskaan hemmotellut minua näin, eikä hän paljon edes viestitellyt tai soitellut. Ja hän oli aina Natalien kanssa, mutta sinä... Sinä et petä minua, selitin ja hymyilin.
- Niin. Minä rakastan sinua, ja voin vain yrittää hemmotella sinua arvosi mukaisesti, kultaseni, Alex sanoi.

Kun olimme syöneet, olin jo nousemassa lähteäkseni jatkamaan matkaa, kun Alex pyysi minua istumaan vielä hetkeksi. Katsoin häntä ihmeissäni, mutta hän vakuutti, että se olisi hyvä idea.
- No, mitä nyt? Kysyin varovasti.
- Älä ole huolissasi. Sulje silmäsi, Alex sanoi.
- Miksi? Minä en oikein usko että... Aloitin, mutta Alex painoi sormensa huulilleni ja vaikenin. Suljin silmät ja Alex ojensi käteeni pienen rasian.
- Saat avata silmäsi, hän sanoi lempeästi ja huomasin pienen, kauniisti paketoidun lahjan.
- Mitä ihmettä? Ei minulla ole syntymäpäivä, sanoin.
- Avaa se ja puhu vasta sitten, kulta, Alex jatkoi ja revin innostuneena paperin auki. Näin kauniisti koristellun rasian ja henkäisin ihastuksesta sen avatessani.
- Voi Alex, sinä ostit sen! Kiitos, kulta! Olet ihana ja tämäkin on ihana! Voi Alex! henkäisin ihastuksesta ja laitoin korun rasiaan. Sitten nousin ylös ja halasin Alexia. Suutelin häntä pehmeästi ja tärisin voimakkaasti.
- Oletko kunnossa? Alex kysyi.
- Kyllä! Olen vain niin onnellinen! hihkaisin ja irrotin koirien hihnat.

Menimme koirien ja Alexin kanssa tutkimaan sisätiloja, koska sielläkin oli jotain kojuja. Näin siellä jonkun eläintarvikekojun ja menin tutkimaan sitä. Koirat nuuskuttelivat innoissaan leluja ja muita, mutta kiskoin ne välillä irti.
- Noh, hei, ei saa! Muut ostavat niitä, sihahdin koirille hampaitteni välistä ja ne tottelivat, ainakin hetkellisesti.
- Anteeksi, myydäänkö täällä sellaisia kylttejä, joissa lukee: "Minä asun täällä" ja on jonkun koiran kuva? Kysyin myyjältä. Hän oli onneksi suomenkielinen ja ymmärsi, mitä puhuin.
- Tottahan toki, ne ovat täällä, myyjä sanoi ja osoitti kylttejä.
- Hienoa. Onko siellä lapinkoiraa ja shelttiä? Kysyin.
- Kyllä on, molemmat. Kas tässä, myyjä sanoi ja toi kyltit.
- Kiitos, paljonko nämä maksavat? Kysyin sitten.
- 15€, kiitos, myyjä sanoi ja maksoin ostokset. Laitoin kyltit reppuun ja otin koirat mukaani.
- Milli, Pepe, mihin Alex meni? Kysyin hätääntyneenä ja vilkaisin kelloa.
- Se on vasta kaksitoista, eihän hänen pitäisi vielä... Ajattelin. Alex ei ollut ilmoittanut, monelta hänen pitäisi lähteä laivalle.
- Alex? Alex! parkaisin ja juoksin ympäri sisätiloja koirat kannoillani. Kyselin välillä ihmisiltä ja he ilmoittivat nähneensä pojan lähtevän ulos.
- Mitä ihmettä? Miksi hän meni sinne? Kysyin huolestuneena juostessani pihalle. Ihmisiä oli nyt jo vähemmän, mutta en nähnyt Alexia.

Kiertelin kojujen ympärillä ja ostin itselleni metrilakuja. Kun olin tehnyt ostokseni, ajattelin voivani palata pian laivalle. Mutta en tiennyt, missä Alex oli, enkä voinut lähteä. Koska jos hän olisikin täällä.. Otin kännykkäni ja soitin. Puhelu meni vastaajaan, mutta jätin viestin.
- Alex, missä olet? Vastaa! Olen täällä ulkona, mutta menen nyt sisätiloihin käymään vessassa ja lämmittelen siellä. Soita minulle heti kun näet tämän, sillä olen huolissani ja kaipaan sinua, kun katosit vain yllättäen. Suljin puhelimen ja menin koirien kanssa sisään.

Kun olin käynyt vessassa ja lämmitellyt hetken, tarjosin koirille vettä ja join itsekin. Käytin koirat vielä pissalla ulkona ja palasin sisään. Alex ei ollut ilmoittanut mitään. No, jospa hän on laivassa. Kello oli jo miltei kaksi iltapäivällä, enkä tiennyt, mihin voisin lähteä. Lähdin kuitenkin koirien kanssa torilta ja kävelin ulkona, kunnes näin jonkun ison rakennuksen. Se oli kai kauppakeskus. Menin sisään ja näin, että liike oli valtava. Kiertelin siellä vielä pari tuntia ja kun kello oli noin viisi illalla, päätin palata laivaan. Minua alkoi kyllästyttää ja koirillakin tulisi varmaan pian nälkä. Satamallekin oli vielä yli tunnin matka, joten kestäisi aikansa päästä sinne. Soitin uudellleen Alexille. Hän ei vastannut, mutta puhelu ei mennyt vastaajaan.
- Noh, samapa tuo. Kyllä hän on kunnossa... Mutisin ja lähdin kävelemään ostoskeskukselta kohti satamaa.

ALEXIN NÄKÖKULMA:
Kello oli jo yli viisi ja olin juuri palannut laivalle. Kännykästäni oli loppunut akku ja samassa tajusin, että Ushma oli varmasti huolissaan. Laitoin kännykän lataamaan, mutta en voisi hetkeen soittaa sillä.
- Voi ei, kunpa hän tajuaisi tulla pois sieltä kylmästä... mutisin. Pomo passitti minut tarkastuskierrokselle laivaan, sillä piti tarkistaa, olivatko matkustajat palanneet vai eivät. Suostuin ja lähdin kapteenin hytistä kohti matkustajien hyttejä. Kun olin lopulta käynyt ykkösluokan läpi, menin kakkosluokkaan.

Kun pääsin Ushman hytin ovelle, koputin toiveikkaana siihen. Jospa hän olisikin jo palannut, olihan kello puoli kuusi ja koirilla tulisi pian nälkä. Ei vastausta. Koputin uudelleen hieman kovempaa.
- Ushma! huusin ovelta, mutta kukaan ei vastannut.
- Voi ei, mutisin ja jatkoin kierrosta.

USHMAN NÄKÖKULMA:

Kun vihdoin pääsin satamaan, kello oli yli kuusi illalla. Koirqt liikehtivät hermostuneina ja tekivät nopeasti viimeisimmät tarpeensa lumipenkkaan. Hymyilin ja marssin sisälle laivaan.
~ Voi rakas Luoja, anna Alexin olla turvassa ~ ajattelin hätäisesti, kun kiiruhdin hyttiin. Sisälle päästyäni laitoin samantien koirille ruuat ja istuuduin nojatuoliin. Käärin viltin ympärilleni ja istuin lämmittelemässä viltin alla. Koirat alkoivat kyllästyä odottamiseen ja Pepe päästi hermostuneen haukahduksen, joten nousin ylös ja ruokin ne. Ne tekivät tarpeensa pikkuboxiin, joten sain käpertyä sängylle viltin alle ja nukahdin nopeasti.

Heräsin noin kahden tunnin päästä, kun Pepe ja Milli räkyttivät ovella. Komensin niitä vaikenemaan ja menin ovelle. Vilkaisin ovisilmästä ja näin murheellisen Alexin oven takana. Hän ei tietenkään nähnyt minua.
- Koirat ovat täällä, joten Ushmakin on. Toivottavasti ei ole liian myöhäistä, Alex mutisi oven läpi ja juoksi pois.
- Alex! parkasin, mutta hän oli jo kadonnut. Mihin tuo poika oikein meni. En jäänyt murehtimaan vaan komensin koirat peteihinsä ja lysähdin sängylle. Nukahdin uudelleen, sillä olin tosi väsynyt ja taisin olla tulossa kipeäksikin.

Heräsin kuitenkin noin puolen tunnin kuluttua, kun ovi avattiin ja sisälle ryntäsi laivan kapteeni, Alex ja vielä joku sairaanhoitaja. Siristelin silmiäni ja hieroin niitä unisesti. Alex viittoi sairaanhoitajan luokseni ja juoksi viereeni.
- Ushma! hän parkaisi ja suuteli minua. En ehtinyt tajuta mitään, kun sairaanhoitaja jo tunnusteli minua.
- Mitä tämä tarkoittaa? Mitä te teette hytissäni? Poistukaa, olkaa niin kilttejä! huudahdin hermostuneena.
- Selitä hänelle, Alex. Hän on sinun, tuota, tyttöystäväsi, kapteeni sanoi kärsivällisesti.
- Ushma, olemme koputtaneet ovesi takana kauan aikaa ja monta kertaa, mutta et ole tullut avaamaan. Koiratkaan eivät ole haukkuneet yhtään ja aloimme, tai siis minä ainakin aloin, toden teolla huolestua sinusta, Alex aloitti ja näin, että poika miltei itki.
- Mutta enhän minä... aloitin.
- Hiljaa! Huomasin, että olit jättänyt viestin. Yritin jopa soittaa, mutta et vastannut. Pelkäsin, että olisit yhä tuolla pakkasessa odottamassa, että soitan ja kerron, missä olet. Pelkäsin jopa, että sinulle on sattunut jotain kamalaa, Alex jatkoi ja nyt hän selvästikin itki. Laskin käteni hänen olkapäälleen.
- Mu-mutta Alex, mi-minä vain.. En minä... takeltelin surullisena.
- Tiedän. Sinä olet todella kipeä, Alex sanoi ja sairaanhoitaja nyökkäsi.
- Nuori neiti, sinulla on kuumetta yli 39 astetta. Olet palelluttanut itsesi ulkona, eikä ihme, ettet herännyt. Olet kipeä ja tarvitset lepoa ja nestettä, nuori neiti, sairaanhoitaja sanoi.
- Hyvänen aika! huudahdin.
- Niinpä, Ushma. Olet sairastunut, joten olet nukkunut todella sikeästi etkä ole kuullut meitä. Ja siksi olin huolissani, vaikkakaan en tiennyt, että olet kuitenkin turvassa täällä, Alex sanoi.
- Paljonko kello on? Kysyin sitten.
- Vähän yli kahdeksan, kapteeni sanoi ja ilmoitti lähtevänsä hyttiinsä. Sairaanhoitajakin lähti hänen mukanaan ja Alex jäi luokseni.
- Ushma, mitä oikein tapahtui? Alex kysyi.
- No kun sinä katosit, kun ostin niitä kylttejä koirille. Minulle ilmoitettiin, että olit mennyt ulos, enkä enää löytänyt sinua. Olin tosi järkyttynyt, peloissani ja sekaisin huolesta, kun en tiennyt, minne katosit. Kävin vielä suuressa ostoskeskuksessa ja palasin ruokkimaan koiria. Mutta sinä olet selityksen velkaa, sanoin ja Alex nyökkäsi. Hän selitti minulle, että oli lähtenyt ulos, mutta oli eksynyt ihmisjoukon sekaan ja palatessaan sisälle hän tajusi, että minä olin jo poissa. Ja pian sen jälkeen hänen piti palata laivaan. Hän selitti myös kännykkänsä akun loppuneen.
- Selvä. Mutta voitko poistua, alan iltapuuhille ja ryhdyn nukkumaan, sillä olen tosi väsynyt, sanoin sitten. Alex nyökkäsi ja hymyili sitten. Hän painoi huulilleni lämpimän suukon ja lähti sitten. Vilkutin hänelle ja ryhdyin vaihtamaan vaatteet.

Kun olin vaihtanut vaatteet, syönyt iltapalan ja tehnyt iltapesun, koirat olivat jo asettuneet peteihinsä. Ne näyttivät onnellisilta.
- Kuulkaa, huomenna me palaamme jo kotiin. Vietämme päivän laivassa ja joskus illalla palaamme kennelille. Kunpa olisin huomenna paremmassa kunnossa. Niin ja minun täytynee jutella Alexin kanssa, mitä tapahtuu matkan päätyttyä ja tapaammeko vielä. Kömmin sänkyyn ja asetuin jatkamaan keskeytyneitä uniani.

// niin ja kirjoitin yhdessä tarinassa, että Alex on laivalla kesätöissä, mutta nythän on talvi :D joten pahoittelut virheestä//

Vastaus:

Upea ja tosi pitkä tarina! Onpas Alex suloinen ja tosi kiva sinulle, awws :3 Hauskaa, että kirjoitit tarinaa eri näkökulmista, plussaa siitä ;) Tästä mahtavasta, jännittävästä tarinasta saat hienot 40€!

Nimi: Chiara

14.01.2013 21:36
Heräsin, kun kuulin pienen punatulkun poikasen rääkäisyn. Se oli yöpöydälläni sänkyni vieressä, tulitikkurasiassa. "Hei, kultaseni", tervehdin pientä punarintaa. "Olet nälkäinen, vai mitä? Odota, käyn katsomassa, onko meillä sinulle siemeniä", sanon hymyillen. Kun poistun huneesta, suljen oven huolellisesti, sillä huoneeni oli nyt ehdottomasti kiellettyä aluetta Killeltä, ettei se vain nappaisi pientä punarintaa, ja söisi sitä välipalana. Se olisi niin kurja kohtalo pikkulinnulleni! Etsiskelen linnunsiemeniä, mutta kun en löydä, menen keittiöön. "Kauraleseitä", hymähdän, kun tutkin kaapin sisältöä. "Nämä saa kelvata... taidankin sekoittaa pikkuystävälleni herkkuannoksen", mietiskelen, kun otan teelusikallisen kauraleseitä, teelusikallisen kaurahiutaleita ja teelusikallisen kuorittuja auringonkukansiemeniä, jotka olivat ihmisten käyttötarkoitukseen. Löydän myös pienen cashewpähkinä-pussin, josta otan yhden pähkinän, jonka survon pieneksi morttelilla. Sitten sekoitan kaikki pienessä kulhossa keskenään, ja lopputulos näyttää kieltämättä aika herkulliselta. "Kyllä pikkuinen nyt ilahtuu!" juttelen itsekseni, kun kiidätän ruokakuppia kohti rääkyvää pikkulintua.

"Noin, kultaseni. Tässä on sinulle aamupala", sanon ja vilkaisen kelloon. "Hupsista, kelloha on jo kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan! Minulla taitaa tulla iso kiire kennelille, ellen ala nyt heti valmistautua. Sinähän pärjäät täällä, kulta", lepertelen linnulle, ennenkuin haen sille myös vesikipon, josta se hassusti nakkaa vettä suuhunsa. No, sai ainakin juodakseen... Menen vaatekaapilleni, ja joudun heittämään varmaan puolet sen sisällöstä lattialle etsiessäni tiettyjä vaatteita. Viimein löysin ne: ihanat, violetit farkkuni, sekä tietenkin valkoinen toppi, jonka päälle laitoin roosanvärisen paidan, jossa on pinkki pallo, joka näytti valuvalta. Hymähdän tyytyväisenä, kun kampaan hiukseni, ja kieritän etuhiukseni sivulle, ja kiinnitän ne pinnillä. "Kas noin", minä sanon. "Valmis! Näkemiin, pikkuystäväni, palaan kyllä iltaan mennessä, ja järjestän sinulle toisen herkkuaterian. Ethän katoa, pikkukulta?"

Kiiruhdan kenneltietä pitkin kohti kenneliä. Kuulen Empsun huudahdukset, ja samassa minua kohti juoksee villiintynyt cavalierneiti, ja se suorastaan hypähtää syliini. "Ota Nappi kiinni!" Empsu huudahdaa. Pidän Napin ympäriltä tiukasti kiinni, kun kannan black&tan prinsessan takaisin Empsun hellään huomaan. "Neiti on niin vikkelä jaloistaan... onneksi sinä tulit juuri!" hän hihkaisee kiitollisena. "Niin. On tämä Nappi oikein ihana", minä sanon hymyillen. Melkeinpä liian ihana. Olin totaalisen rakastunut tuohon mustanruskeaan neitoon. Kun lähden sisälle, Tuiskun ja Pojun luo, kuulen Empsun maanittelut, kun hän koittaa laittaa pientä dalmatianpentua valjaisiin. "Ella, Ella... prinsessani... heei, pysy paikallasi!"

Naurahdellen astun sisälle. "Tuisku!" minä huudahdan. Koirat saivat vapaasti kulkea kennelissä iltaan saakka, ennenkuin ne häkitettiin omiin häkkeihinsä yöksi, johon ne oli opetettu nukkumaan rauhallisena. Valkoinen samojediherra säntää luokseni, ja rapsutan sitä kauluksesta. "Heippa, prinssi, nukuitko yösi hyvin?" kysyn herttaiselta Tuiskulta. "Pojuu!" kutsun myös noutajapoikaani, joka tassut luisuen säntää luokseni, ja kynnet käyvät pitkin laminoitua lattiaa. "Hei, pikkuprinssini! Nukuithan hyvin, Poju?" kysyn samalla, kun taputan kellertävää urosta sään kohdalle, kun sen häntä heiluu villisti puolelta toiselle. "Annankin teille samantien aamuruoan, mitäs sanotte?" kysyn hymyillen, ja Tuisku haukahtaa ikään kuin olisi ymmärtänyt.

Kun annostelin ruuan kuppeihin, Poju ei melkein malttanut odottaa. Se hypähteli minua vasten innokkaana, kun koitin kaataa erinäisiä desejä kuppiin. "Poju! Älä hypi vasten! Tyhmeliini, alas. Jäät ilman ruokaa, jos et hypi minua vasten", minä ilmoitan noutajapojalle, jota minä työnnän kokoajan neljälle tassulleen. "Mussu, ymmärrähän nyt", sanon. Valkoinen sammariurokseni, Tuisku, odottaa kärsivällisenä lupaa saada oma ruoka. "Istukaa", sanon, kun olin valmistanut ruuan. Tuisku heittää takapäänsä kenttään samantien, ja minä käännän vaativan katseeni nuoreen noutajaan. "Poju, istu!" minä käsken. Hetken aikaa innokkaana väpättäessään ja ruokaa hinkuessaan, se viimein tajusi istahtaa, ja molemmat saivat ruokakupit nenänsä eteen, niin pystykorvainen valkoprinssi, sekä luppakorvainen kultaprinssi.

Kupit tyhjenevät alta aikayksikön, ja minä kiitän pikkuisia, kun ne söivät molemmat omat ruokakuppinsa tyhjiksi. "Pienokaiset, mennäänkö nyt ulos käymään? Mennäänkö, joo, mennään! Reippaat pojat, aivan reippaat!" hihkaisen kehuvasti. Kun laitan hihnoja molempien pantoihin, tajuan, että jotain puuttuu. Hmm, missä Ushma oli Millin ja Pepen kanssa? Kysyisin Mimiltä tai Empsulta, kun näkisin jommankumman...

jatkuuu (:

Vastaus:

Kirjoitit punatulkun hoitamisesta tosi kauniisti, hyvä :) Myös muu tarina oli todenmukainen ja hieno! Saat tästä nyt 15€ C:

Nimi: Ushma

14.01.2013 19:42
Heräsin aamulla laivalta, joka oli pysähtynyt satamaan. Kuulin, kuinka laiva päästi kovan tööttäyksen ja räpyttelin unisena silmiäni. Nousin istumaan sängylleni ja heilautin hiukset pois kasvoiltani. Milli ja Pepe olivat jo hereillä ja aina niin aamuvirkku Milli-neitokainen tulikin töytäisemään minua kuonollaan leikkisästi. Pepekin jolkotteli sängyn viereen ja istahti tuijottamaan minua lempeästi.
- Huh, huomenta kullat. Oliko mukava yö? Kysyin naurahtaen ja menin ensiksi vessaan, joka hytissä oli. Hytti oli siitä mukava, että siellä oli sänky, wc, televisio, nojatuoli sekä tilaa kahdelle koiralle. Hymyilin ajatuksissani ja laitoin koirien ruuat likoamaan.
- Vaihdan ensin vaatteet ja sitten ruokin teidät. Olettehan muistaneet käydä tarpeillanne tuossa, sanoin osoittaen laatikkoa ja silmäilin nopeasti lattiaa. Missään ei näkynyt pissoja tai kakkoja, joten olin erittäin tyytyväinen. Hymähdin ja kaivelin laukustani mustan paidan, jonka hihoissa oli hieman kukan terälehtiä muistuttavaa kuviota ja jossa oli aukinainen kaula-aukko. Vedin jalkaani siniset farkkulegginssini ja menin harjaamaan nopeasti kuparinpunaiseksi värjätyt hiukseni.
- Valmis! tokaisin peilattuani hetken aikaa wc-tilassa. Menin takaisin isoon, yhdistyneeseen makuuhuone-olohuone-tilaan ja annoin ruuat koirille. Napsautin kännykkäni auki ja huomasin viestin. Alex.
"Huomenta Ushma! Nukuitko hyvin? Kuule, kello on jo vartin yli kahdeksan, sinunkin on aika nousta. Kaikkien pitää poistua laivasta viimeistään kymmeneltä ja olisi kiva, jos ehtisit syödä ennen sitä. Minun kanssani. Terv. Alex" Hymyilin ja vaistomaisesti vilkaisin kännykkäni kelloa.
- Hyvänen aika, miltei yhdeksän! Minulle tulee kiire! parahdin ja koirat katsoivat kummastuneina minua.
- Anteeksi mussukat, en ehdi viedä teitä vielä tarpeillenne tai edes kävelemään kunnolla. Poistumme laivasta kuitenkin ihan pian, menen aamupalalle. Olkaa kiltisti! sanoin koirille nopeasti, nappasin kännykän ja lompakon taskuuni ja juoksin samantien ulos hytistä lukiten oven perässäni. Sujautin avaimet taskuun ja laukoin hätäisenä kohti ravintolaa.

Menin minulle osoitettuun pöytään ja kysyin, oliko Alex jo tullut. Minut pöytään ohjannut nainen sanoi, ettei ollut nähnyt poikaa. Nyökkäsin hänelle ja menin hakemaan noutopöydästä ruokaa. Kun olin saanut lautaselleni täytettä ja hakenut lasillisen appelsiinimehua, istuin pöytääni ja näin Alexin tulevan.
- Huomenta kultaseni! Oletkin jo täällä, hän sanoi pirteästi ja kävi hakemassa syötävää, ennen kuin ehdin vastata.
- Huomenta, sanoin hymyillen ja katsoin häntä silmiin. Söimme aamupalan nopeasti ja nousin samantien pöydästä.
- Älä suotta kiirehdi, voit tulla kanssani, Alex ehdotti.
- Kiitos Alex, mutta minun on haettava hytistäni tavaroita ja ehdottomasti myös koirat. Eihän niitä voi koko päiväksi tännekään jättää. Näemmekö satamassa? Ja kiertelemmehän yhdessä? Sanoin hymyillen ja viittilöin samalla kohti hyttejä.
- Ah, niin tietenkin! Unohdin koirasi. Mutta... Olisi mukavaa kierrellä yhdessä. Minun kuitenkin pitää jättää sinut jossain vaiheessa, koska henkilökunnan pitää palata hyvissä ajoin laivalle. Menenkin kysymään vielä pomolta. Odota laivan ulkopuolella ja minä odotan sinua, jos ehdin ensin, Alex sanoi, painoi pehmeän suukon poskilleni ja juoksi pois. Hymyilin ääneti ja marssin hyttini luo.

Avasin oven ja näin touhukkaan koirakaksikon porhaltavan minua vastaan. Silitin kumpaakin hellästi ja työnsin ne sitten pois edestä. Kaivoin vesipullot koirien repusta, täytin ne kaikki kolme ja sulloin reppuun. Otin myös koirille muovipussiin nameja, mutta ruokkisin ne kunnolla vasta laivassa. Sitten pakkasin itselleni eväitä sekä yhden wc-paperirullan kaiken varalta.
- Valmista, tokaisin ja laitoin avaimet, kännykän ja lompakon taskuuni. Napsautin koirille hihnat ja marssin ulos hytistä.

Kun pääsin ulos laivasta, ihmisiä vilisi joka puolella. Olin ihan ihmeissäni siitä väenpaljoudesta, mikä satamassa oli. Pian tunsin lämpimän käden olkapäälläni ja kun käänsin päätäni, näin Alexin tutut kasvot edessäni.
- Hei, en kai säikäyttänyt? Hän kysyi aina niin lempeällä ja rauhallisella äänellään.
- Et toki, kulta. Ja olisivathan nämä kaksi varoittaneet, jos kyseessä on joku tuntematon hyypiö, naurahdin ja osoitin jaloissani parveilevia koiria, jotka nuuskivat Alexia tarkasti.
- Toki. Suloisiahan ne ovat, hän sanoi, tarttui minua kädestä ja johdatti minut pois ihmisvilinän keskeltä.
- Kiitos, opastajani Alex, sanoin ja hymyilin jälleen. Alex sai minut tuntemaan oloni mukavaksi ja, no.. rennoksi. Oloni oli hyvä ja täysin normaali, toisin kuin Micon kanssa, jolloin oli aina jotain säätämistä.
- Haloo? Mikä hätänä? Alex kysyi heiluttaen kättänsä silmieni edessä.
- Anteeksi Mico!Tarkoitan Alex! Äh, eikun siis.. Sekosin sanoissani ja punastuin. Alex vain nauroi.
- Höpsö. Mietit Micoa, eikö vain? Hän sanoi.
- Mm... Vastasin pahoittelevana.
- Ei se mitään. Ymmärrän, että sinulle on rankkaa, kun menetit Micon ja otit heti tilalle tällaisen komean alfauroksen, Alex sanoi leikillään.
- Alex! Ei ole hauskaa, toruin poikaa ja tunsin koirien nykäisevän hihnoissaan.
- Anteeksi, poika mutisi kun jatkoimme matkaamme kohti Ruotsin toria, jonne menisimme ainakin hetkeksi.

Jatkuu! (sry en ehtiny kirjottaa tätä nyt kokonaan, pitää mennä saunaa..)

Vastaus:

Hieno pätkä! :) Kirjoitustyylisi on tosi kiva, odotan innolla jatkoa ;) Saat tästä 15€ :>

Nimi: Chiara

13.01.2013 19:42
jatkoa...

Epeli sai Joonalta luvan juoksennella myös poikieni joukossa: olihan se aikamoinen näky, kun pieni toyvillakoira pentu juoksentelee ja säntäilee suurten koirien jaloissa. Se oli Tuiskun päätäkin pienempi! "On tuo Epeli suloinen", minä kehun ja katsoin lumivalkoista urospentua. "En nyt sanoisi. Minä tahtoisin ison koiran", Joona parkaisee. "Mutta pakko kai minun on tyytyä tuohon kaheliin. Minä niin haluaisin belgianpaimenkoiran", Joona sanoo hiljaa. "Ei Epeli ole kaheli", minä sanon hymyillen. Yhtäkkiä Joona pysähtyy, ja minäkin pysähdyn, hän kumartuu suutelemaan minua, ja suutelen häntä takaisin. Yhtäkkiä tunnen, kuinka Poju vetää hihnassa. Nyt en tekisi samaa virhettä kuin viimeksi. Irtaannuin Joonasta hitaasti, ja sitten tiukensin otteeni Pojun hihnaan. "Noh, noh, Poju, miksi sinä nyt tuolla tavalla vedät?" kysyn hölmistyneenä, kun kultainennoutaja alkaa äkkiä hyppelehtimään ja vetämään hihnassa. "Lopeta tuo kamala riekkuminen, Poju!" minä ärähdän. "Äh, et sinä tällaista noutajaa tahdo!" puhahdan kun vilkaisen eteenpäin. "Ja siinähän on belgianpaimenkoira, kuin tilauksesta."

Edessämme seisoo jyhkeä ja suurikokoinen belgianpaimenkoira uros. Sen maskuliiniset muodot erottuvat selvästi. Kyseessä on groenendael, suuri musta kauhu. Sillä on hihna kaulassa, mutta se näyttää hyvin rähjääntyneeltä. Uros oli taivaltanut pakkasessa jo jonkin aikaa, sillä sen mustat karvat olivat osittain jäätyneet latvasta. Se paljastaa valkeat ja puhtaat hampaansa uroksilleni, ja päästää matalaa murinaa. Epeli rikkoo murahduksen äänet päästämällä kimeitä, innokkaita haukahduksia. Joona katsoo suurta urosta ihailua katseessaan. "Kenen sinä mahdat olla?" hän kysyy. "En tiedä, mutta se ei pidä Tuiskusta ja Pojusta", ilmoitan, kun kierrän hihnoja käteni ympärille, ja vedän uroksia itseäni kohti. "Mm'mh..." Joona sanoo. "Se on arka", minä sanon, kun katson belgiä. "Eihän ole. Se on rohkea", Joona ilmoittaa. Nostan käteni osoittaakseni mustaa urosta, mutta kun se näyttää uhkaavalta, valmiina hyökkäämään käteni kimppuun, lasken käteni. "Sen häntä on koipien välissä. Se murisee pelkkää arkuuttaan, me olemme sille uhka. Se on ehkä hylätty, tai sitten se on karannut. Omistaja ei ole osannut rohkaista urosta oikealla tavalla. Meidän on vietävä se löytöeläinkotiin", sanon. "Tarkoitatko Tassukasta? Olen tavannut omistajan tyttären, Ainon. Hän on mukava", Joona vastaa. Tyydyn hymähtämään.

Olemme siinä hetken aikaa ja vain tuijotamme komeaa tapausta. "Komea", totean. "Niin se on. Mutta tunnen myös jotain hyvin kauniita ihmisiä", sanoo Joona. En hetkeen tajua, mitä hän sanoo. "Sinä olet suloinen", minä sanon Joonalle. "Aijaa, sinä olet ihana. Minä pidän sinusta", Joona ilmoittaa. "Mäkin susta..." sanon hiljaa. Sitten hän kumartuu taas suutelemaan minua, ja meillä on hellä hetki. "Ota sinä uros kiinni, minä lähden edeltä Tassukkaaseen. Tuisku ei nimittäin kestä ylimääräisen ja tuntemattoman uroksen seuraa.." minä mutisen kun viiton murisevaa Tuiskua kohti. Joona nyökkää hieman kauhistuneena. Hymähdän, ja lähden kaksikon kanssa. Joona oli ihana...

Lähden hölkkäämään kohti Tassukasta, ja vierelläni hölköttää kaksi ihastuttavaa koiraa. Ne olivat minulle niin rakkaita, en tiedä, mitä tekisin, jos minulla ei olisi niitä. "Olette rakkaita", totean naurahtaen. Minua vastaan tulee minun luokallani oleva poika, mutta ei sen väliä, poika oli täys idiootti. Pian olen Tassukkaan pihassa. Pihalla olevat ulkokoirat, alaskanmalamuutti vanhus, siperianhusky neiti sekä keeshond haukahtelivat minulle. Samassa Tassukkaan omistaja, Eila, ilmestyy ulos Aino vanavedessään. Ainolla on kaksi hihnaa käsissään, toisessa on hänen kiinanpalatsikoira uroksensa Toivo, ja toinen oli venäjänvinttikoira, jota en tunnistanut. "Hei", minä sanon hitaasti. "Hei!" hihkaisee Eila iloisena. "Tulitko katsomaan löytökoiriamme, vai tuomaan koiria?" Eila tiedustelee. "Äh... en oikeastaan kumpaakaan. Tai siis. Ystäväni Joona tuo tänne pian belgianpaimenkoira groenendael uroksen. Löysimme sen puistosta", minä sanon. "Ahaa, sepä ystävällistä, että tuotte koiranne tänne", hymähtää Eila. "Ei se ole meidän koira", ilmoitan. "Hei, Toivo", kumarrun tervehtimään pientä pekingeesiä. "Toivo valioitui eilen, siitä tuli Suomen muotovalio. Yhdeksännellä sertillä valioitui, vaan mitäpä muutakaan saattoi, kun keskiviikkona vasta täytti kaksi!" hihkaisee Eila ylpeänä. "Onnea!" minä hihkaisen. "No mutta kukas tämä borzoi... neiti on?" kysyn, kun katson hetken aikaa borzoin pään muotoa, josta päättelin sen olevan narttu. "Se on Give me borzoi Vanil", ilmoittaa Aino hymyillen. "Give me borzoi oli arvostettu kennel, tai onhan se vieläkin, mutta omistaja on nyt vaihtunut huonompaan... hän ei osaa kasvattaa koiria. Mutta koska Give me borzoin oikea omistaja oli niin vanha, hän päätti luovuttaa kennelin tyttärelleen. Hän halusi kuitenkin nuorimman venakkonsa, Vanilin, antaa minulle. Vanil on tokossa voittajaluokassa, sekä se on myös valio näyttelyiden ansiosta, ja se on suorittanut BH-kokeen", ilmoittaa Aino ylpeyttä äänessään. "Keitä nämä sinun koirat on?" hän kysyy. Ei häntä oikeasti kiinnostanut, hän kysyi kiltteyttään. "Tämä valkoinen samojedipoika on Lumitassun Tuisku, ja tutummin se on minulle Tuisku. Hoitokoirani Milkshakesta. Myös tämä ihastuttava kultainennoutaja on hoidokkini Milkshakesta, se on Neliapilan Tavallaan, mutta tunnetaan Pojuna", minä sanon hymyillen. "Kauniita koiria", Eila kehuu. "Mutta hei, tuolta se ystävästi näyttää tulevankin! Oho, onpas hänellä hoppu..."

Ja tosiaankin, Joonalla oli täysi työ pysyä belgianpaimenkoiran perässä, ja näyttää, kuin jykevärakenteinen uros vetäisi poikaa. Hänellä oli kaikenlisäksi kainalossaan Epeli. "Onko tuo pienempikin tulossa Tassukkaaseen?" Aino kysyy toiveikkaana. "Ei ole", minä tyrmään. Kun Joona saapuu pihaan saakka, kuulen Ainon huokaisun. Kun katsoin häntä, tajusin, ettei hän ihailekaan Epeliä, eikä edes belgiä, vaan Joonaa. "Niin komea!" hän kuiskaa hiljaa. Se kommentti oli suunnattu hänelle itselleen: valitettavasti myös minä kuulin sen. "Tässä se on... nimi on Romi..." huokaisee Joona möreällä äänellänsä. "Aijaa, nimenkin ehdit tarkistaa! Sepä oli kivasti tehty!" Aino hihkaisee. Hän oli salamana solminut koiransa ränniin kiinni, ja vastaanotti Romi-belggaria. "Kiitos kovasti", Aino sanoo. "Äiti, vietkö sen nyt tutustumaan paikkoihin? Romin siis", Aino sanoo, irrottamatta katsettansa Joonasta. Ja Joona vain hymyilee tytölle typerän lempeästi, niin siirappisesti, että luulin hänen jo unohtaneen minut kokonaan! Minustahan hän piti, ei Ainosta. Minusta, minusta, minusta! Ja Joona katsoi Ainoa... "Vienhän minä", Eila ilmoittaa hymyillen. Kun Eila oli kadonnut paikalta, Aino varmaan luuli, että minä katosin samalla hetkellä. Hän painui samantien aivan kiinni Joonan rintaan, ja otti sormillaan kiinni pojan leuasta. "Olet oikein komea, niin charmantti", Aino toteaa ja hymyilee. "Olen aina ihaillut tuollaisia miehiä... olet niin voimakkaan näköinen... oletko yhtä voimakas, kun näytät olevan?" Aino kysyy. "Tottakai", Joona sanoo. Hän ei tuntunut huomaavan lainkaan Ainon flirttailua. "Noh... näyttäisitkö?" Aino kysyy hymyillen. Joona nyökkää, ja nappaa Ainon syliinsä niin, että tyttö päästää tekokiljahduksen. "Hupsu...", hän sanoo. "Vaikka kieltämättä, näytät täältä käsin vieläkin paremmalta." "Sinäkin olet kaunis", ilmoittaa Joona tyytyväisenä. Poika laskee Ainon maahan, joka alkaa suutelemaan poikaa yhtäkkiä innokkaana, eikä Joona pistä yhtään vastaan, suutelee yhtä intohimoisesti takaisin. Hei haloo, olin vielä paikalla! Kun ensimmäinen suudelma loppuu, Joona alkaa intohimoisesti suudella Ainon kaulaa. Se oli minulle liikaa. Lähdin itku kurkussa juoksemaan pois Tuiskun ja Pojun kanssa, aina Milkshakeen saakka, josta lähdin pois yhdessä pienen punatulkkukoiraan kanssa. Se ei pettäisi minua.

loppu :33

Vastaus:

Oho, mikä loppuosa! Kylläpäs Joona käyttäytyi törkesti sinua kohtaan >.< Saat tästä 25€ :)

Nimi: Chiara

13.01.2013 16:30
jatkoa...

Vilkaisen Joonaan... ei, Jonathaniin, ja sen jälkeen Kristahiin, joka näyttää katoavan näkyvistämme hyvää vauhtia. "Jonathan?" minä toistan häkeltyneenä. "Kutsu Joonaksi, ole kiltti", pyytää Joona minulta ja hymyilee hieman hämillään. "Kuten vain haluat", minä sanon kohottaen kulmiani. Joona tiukentaa otettaan Epeliin. "Olitko Kristahin kanssa yhdessä?" kysyn, kokoan Tuiskun ja Pojun hihnat kunnolla käsiini, ja lähden kävelemään suuntaan, mihin olin menossakin, ennen kuin olin törmännyt Joonaan ja Kristahiin. Oletin, että poika lähtee seuraamaan, ja niin hän tekikin. "Hmm... periaatteessa", hän vastaa. "Tuo ei ollut vastaus", huomautan kohottaen kulmiani. Hän on hiljaa. "Miksi kerroit?" kuiskaan. "Mitä?" hän kysyy kuin tyhmä. "Kristahin toisen nimen, isän taustan, äidin taustan. Historian, menneisyyden", minä sanon. "En tiedä... en... minä en pidä hänestä. Hän roikkui liikaa minussa kiinni, hoki kokoajan Jonathania. Hän ei kunnioittanut tahtoani kutsua minua Joonaksi", poika hymähtää, pysähtyy. Hän katsoo minua tummanruskeilla silmillänsä. "En pidä hänestä, yhtään. Olin jättämässä häntä, mutta hän... noh, ehti ensin", mutisee Joona. "Vai niin", minä sanon reippaasti. Minua ahdisti se, että hän katsoi minua silmiin. Tässä voisi käydä miten vain, ajattelen. Siksi minä käännyin takaisin tiensuuntaisesti. "Noh, haluatko tulla mukaani lenkille?" kysyn huolettomasti. "Jos se käy", Joona toteaa. "Ilman muuta käy. Mennäänkö Siipilinnan puiston kautta? Jos sinulla ei vain ole kiire?"

Ja pojalla ei kertomansa mukaan ollut mikään kiire, ja kun ehdotin Siipilinnan puistoa, hän sanoi vain 'mikäs siinä', ja lähti tarpomaan kevyessä pakkasessa kanssani puistoa kohti. "Miten Chantal voi?" Joona kysyy, kun astumme puistoalueelle. "Hyvin. Ikävöi äitiään, mutta hyvin. Emmiellä on jonkinlainen aivovaurio, eikä hän ole herännyt. Hän on koomassa", totean hiljaa. "Voi ei", Joona sanoo, ja tunnen, kuinka hän tulee lähemmäs. Hän on minua päätä pidempi, ja hänen varjonsa on ylläni. Naurahdan ajatukselle. "Mikä sinua naurattaa?" Joonatan vaatii saada tietää. "Ei mikään", ilmoitan, tirskahdan vielä kerran, ja vakavoidun sen jälkeen.

"Hei, katso... tuollahan on punatulkun poikasia! Katso, niitä on neljä! Ja tuossa on niiden emo..." huokaisen haltioituneena, kun katson pienten punarintojen lyhyttä liitelyä ja hyppelyä. "Emon vatsa on harmaja", Joona ilmoittaa. "Niin on. Samaten yhden poikasenkin", totean. "Se on siis naaras, ja kolme koiraslintua", Joona toteaa. "Hah, joku on kuunnellut biologian tunnilla!" hihkaisen. Pääsemme aika lähelle lintuja, ennenkuin huomaan puiston penkin. "Ei mennä lintuja kovin lähelle, ettemme häiritse niitä. Istutaanko?" kysyn ja viittaan penkille. Joona nyökkää hitaasti.

Miksi linnut lentää pois,
kuka ne tänne takaisin tois?
Sade heittää pisaroita,
voi lintupoloisia noita.

Tuisku ja Poju on tosi keskittyneinä katselemassa, miten pikkuiset linnunpoikaset leikkivät keskenään. Ne tökkivät toisiaan hellästi nokallaan höyhenpeitteisiin. "Voi, olisittepa te yhtä helliä, kun nahistelette", hymähdän, ennenkuin taputan Tuiskun paksua karvapeitettä. "Epeli on aikamoinen energialähde. Se voisi luovuttaa vähän energiaansa sinun pojillesi. Ne näyttävät niin rauhallisilta", Joona hihkaisee. "Ei! Pojat on jo nyt tarpeeksi duraceleja, enempää energiaa emme tarvitse... kiitos nyt vain", hymähdän. "Miten olet saanut koulutettua pojistasi tuollaisia?" Joona kysyy. "Epeli ei opi, ei millään", tuo jatkaa. "En tiedä. Kai ne ovat niin helposti koulutettavissa olevia. Tuisku on aika helppo, mutta Pojulta tuntuu joskus löytyvän sellainen asennevamma, ettei se haluaisi ollenkaan oppia. Toki on Tuiskullakin sellaisia päiviä", hymähdän. "Tuskinpa vain", Joona sanoo. "Sanot vain."

Linnunpoikanen siivet levittää,
valmiina lentämään Etelään.
Miten niin pienet siivet voivatkaan jaksaa,
lentää kauas, merien taa?

Samassa pieni punatulkkuperhe lähtee lentoon. Pienet linnunpoikasetkin lähtevät lentoon, lukuunottamatta yhtä pientä koirasta. "Miksei se lähde lentoon?" minä huudahdan, ja ponkaisen seisomaan niin nopeasti, että koiratkin säikähtävät. Pieni punavatsainen, pullea linnunpoika koittaa pörhistellä siipiään ja koko höyhenpukuaan, räpytellä siipiänsä, mutta se ei saa tuulta siipiensä alle, eikä pääse lentoon. "Katso, emo ja sen sisarukset menee jo tuolla..!" minä huudahdan kauhuissani, ja osoitan kolmenkymmenen metrin päähän, johon emolintu vie lapsia, ja pian ne katoavat kokonaan näkyvistä. Punatulkun poikanen päästää surkean rääkäisyn, se koittaa kutsua emoa luoksensa, ja sisaruksia. Sen ääni ei kuitenkaan kanna tarpeeksi kauas, eikä sen emo kuullut sitä. Joona katsoo avuttomana pientä lintua, Epeli sylissään. "Ota nämä", sanon ojentaen hihnat Joonalle. Hihnojen päässä olevat koirat haukahtelevat, ja pikkuinen tirppa hypähtelee suuren männyn taakse. "Pikkuinen... tule tänne, ei mitään hätää", minä kuiskaan pikkuiselle punatulkulle, joka katselee minua kauhusta lamautunein silmin männyn takaa. "Tule tänne, kultaseni. Älä pelkää", minä kuiskaan, otan tipuaskelia punatulkkua kohti, ja ojennan käteni sitä kohti. Se hypähtää peloissaan kauemmas, ja räpyttelee siipiään - tuloksetta. Mieleeni tulee heti runo, jonka tein joskus ala-asteella. Se kertoi kylläkin joutsenesta, mutta samapa tuo. Runossanikaan lumikaulan poikanen ei päässyt lentoon. "Tulehan, kulta", minä sanon hitaasti ja toiveikkaasti, ja saan kuin saankin linnun hypähtämään lapaselleni. En tuntenut sen painoa lainkaan: se oli höyhenenkevyt. Ja niin pikkuinen! Se oli aivan onnettoman pieni, pienempi, mitä koirieni tassunkärjet. Se oli suunnilleen kahden tulitikkuaskin kokoinen. Vedän käteni vatsaani vasten, ja suojaan linnun edustan toisella kädelläni, ennenkuin lähden Joonan luo.

Lumikaulan poikasen, näen harmajan,
niin pienoisen.
Hennot siipensä levittää,
lentoon poikanen ei pääsekään.

"Mitä ihmettä sinä aijot?" kysyy Joona. "Minä aijon pelastaa tämän pienen linnun", ilmoitan itsevarmana. "Miten? Et sinä voi tehdä mitään..." "Älä sano noin! Voin tehdä paljonkin - ensimmäinen askel tähän on, että vien linnun meille kotiin. Vaikka meillä onkin Kille, Emmien ja Chantalin kissa... mutta voihan punatulkku poika olla huoneessani. Minä pelastan sen. Ruokin sitä, ja odotan, että se oppii lentämään, ennenkuin päästän sen omilleen", sanon hiljaa. "Olet sinä aikamoinen pelastajatar", Joona naurahtaa minulle. "Ja sinä olet kyllä aika hyvä apuri", totean virnistäen, kun Tuisku ja Poju ovat kiltisti Joonankin kanssa. "Reippaat pojat... en voi nyt ottaa teitä, minun on vietävä tämä suloinen tapaus ensin Milkshakeen. Vasta sieltä voin viedä untuvikon kotiin, mutta käymme lenkillä vielä, ennenkuin lähden punaisen pojan kanssa kotiin", sanon hiljaa hymyillen. "Minä talutan pojat Milkshakeen, ja autan sinua kyllä parhaani mukaan", ilmoittaa Joona hymyilleen. "Kiitos", kiitän.

Lumikaulan poikanen,
harmaja, niin pienoinen.
Pääsisikö poikanen tää,
koskaan pois pesästään?

Kun tulen Milkshaken pihaan punatulkku kädelläni, näen Mimin Pusniksen kanssa. "Hei Mimi!" hihkaisen. "Hei, Chiara... aijaa, toit mukanasi vieraita. Kukas sinä olet?" Mimi kysyy hymyillen Joonalta. "Joona", poika vastaa hymyillen hieman. "Vai niin...", mutisee Mimi. "Me löysimme punatulkun poikasen, joka ei päässyt lentoon. Sen emo ja sisarukset jättivät sen, ne muut pääsivät lentoon. Minä pelastin sen, ja haluan nyt tuoda sen tänne vähäksi aikaa, ennenkuin vien sen kotiini. Hoidan sitä, kasvatan sitä, ja odotan, että se pääsee lentoon", minä sanon hymyillen. "Voi ei.. mitenköhän sen emo ja sisarukset jättivät sen niin? Milkshaken WC'n kaapissa on pumpulia, ja oleskeluhuoneen takan päällä on mielestäni tyhjä tulitikkurasia. Sellainen isompi, jossa on ollut niitä pitkiä, puunsytytystikkuja. Voit järjestää siitä pikkuiselle poikaselle lepopaikan", Mimi ehdottaa. "Hieno idea! Kiitos, Mimi!" hihkaisen iloisena, ennenkuin kiiruhdan poikanen kämmenelläni sisälle.

Lumikaulan poikanen,
harmaja, niin pienoinen.
Pääsisikö koskaan tää,
Pohjolan lapsi Etelään?

"Täällä Mimi sen sanoi olevan..." puhisen etsiessäni takan päältä tyhjää, suurta tulitikkuaskia. "Mitä etsit, Chiara? Voi ei, katso nyt, miten paljon lunta toit kengissäsi sisälle!" Empsu parahtaa, kun huomaa lumiset jäljet maassa. "Ei haittaa! Mihin olet laittanut sen tyhjän tulitikkurasian, jossa oli puunsytytystikut?" tiedustelen. "Se on kaiketi pahvinkeräysastiassamme keittiössä", Empsu sanoo. "Miten niin?" hän kysyy hämmästyneenä. "En ehdi selittää! Joona, päästä koirat vain vapaaksi. Voit päästää Epelinkin, ei mun pojat sille mitään pahaa tee. Mene vessaan, ja ota sieltä paljon pumpulia... mä menen pelastamaan pikkuisen linnunpoikasen kanssa nyt sitä askia!" huudahdan, ennenkuin riennän keittiöön kaivamaan pahvinkeräysastiaa. Ja sieltä se löytyykin: päällimmäisenä. Ja samassa Joona tulee, koirat perässään, suuri pumpulituppo kädessään. Hän ojentaa ne minulle, ja minä asettelen ne rasian pohjalle, ja lasken myös pienen punatulkun poikasen pumpulin sekaan. Se näyttää väsyneeltä, ja käy nukkumaan. "Minä vien tämän nyt tyhjään tilaan, ikkunalaudalle, jossa se saa olla ihan rauhassa", ilmoitan Joonalle, joka hymyilee ymmärtävänä nyökäten. "Mennään sitten takaisin puistoon lenkille koirien kanssa..." mutisen, kun lähden viemään askin pohjakappaletta tyhjään huoneeseen. Lasken askin varovaisesti ikkunalaudalle, ennenkuin juoksen Joonan perään, kun hän oli jo laittamassa poikajoukkiolle hihnoja...

jatkuu :3
(ja nuo kappaleiden välissä olevat runonpätkät on muuten minun tekemästäni runosta, jonka jouduin tekemään koulussa viime vuonna. Minusta nuo vain sopi jotenkin kappaleiden väliin, toivottavasti se ei tee tekstistä vaikealukuista tai huonoa. ^^)

Vastaus:

Kaunis tarina taas kerran, ihanaa että pelastitte linnunpoikasen :) Runonpätkät sopivat tosi hyvin tarinan väleihin eivätkä haitanneet yhtään, päinvastoin! Saat hienosta tarinasta 35€, odotan jälleen innolla jatkoa C:

Nimi: Ushma

13.01.2013 09:33
Olin pakannut kotona laukkuni, sillä olin voittanut lomamatkan Ruotsiin rakkaiden hoidokkieni kanssa. Olin todella innoissani, kun tulin omasta huoneestani ison matkalaukkuni kanssa. Äiti katsoi minuun hymyillen, mutta hieman haikeana.
- Voi kulta pieni, miten sinä pärjäät siellä suuressa maailmassa, hän sanoi ja halasi minua.
- Äiti, olen poissa vain kolme päivää! Enkä ole yksin, minulla on Milli ja Pepe, sanoin hymyillen.
- Niin, kultaseni. Tyttäremme pärjää, isä sanoi ja halasi minua. Veljenikin kävivät eteisessä, mutta eivät suostuneet halaamaan, mutisivat vain jotain "hei":n tapaista.
- Heippa, mä meen nyt! Ja palaan silloin kolmen päivän päästä satamasta suoraan Milkshakeen, koska koirat pitää viedä sinne, selitin.
- Sopii. Laitathan viestiä, kun pääset perille? Äiti pyysi.
- Hyvä on, mutta muista, että lasku on aika kallis... Sanoin hiljaa ja ennenkuin he ehtivät vastata, raahasin laukun ulos ja menin bussipysäkille.

Seisoin pysäkillä vain viitisen minuuttia, kun bussi jo tulikin. Ilmoitin kuljettajalle, minne olin menossa ja istuin ensimmäiselle vapaalle penkille. Bussimatka Milkshakeen kesti puoli tuntia, koska matkustajia piti jättää pois kyydistä ja uusia ottaa tilalle. Kun olin perillä, juoksin sisään niin nopeasti kuin matkalaukun kanssa pystyi.
- Empsu, Mimi! Olen täällä! Milli, Pepe! kiljuin riemuissani ja halasin hoidokkejani.
- Hei kullat, me lähdetään Ruotsiin, sanoin niille.
- Ushma, sinä tulitkin jo, Mimi sanoi minulle.
- Joo. Minä olen niin innoissani. Laivahan lähtee kymmeneltä, eli... Puolentoista tunnin päästä, sanoin.
- Kyllä. Tässä ovat koirien matkatavarat, Empsu sanoi saapuessaan paikalle.
- Kiitos Empsu! Minun tulee niin kova ikävä sinua, sanoin hänelle ja halasin häntä.
- Ushma, niin minunkin sinua. Mutta me näemme ihan pian, Empsu sanoi hymyillen.
- Ja Mimi.. Tietysti jään kaipaamaan sinuakin, sanoin ja halasin häntä.
- Niin minäkin, Mimi sanoi hiljaa.
- Mutta minun täytyy varmaan mennä, koska matka kestää 45 minuuttia sinne ja sitten on enää toiset saman verran jäljellä odottamista ja kun pitää pysähtyä lipputiskeille ja kaikkea muuta. Heippa, nähdään pian! tokaisin iloisena.
- Heippa ja hyvää matkaa, ole varovainen, Empsu sanoi ja näin, että hän itki. Pepe ja Milli katsoivat minuun kärsimättöminä ja vilkaisivat huolestuneina Empsua.
- Empsu, älä itke. Me näemme pian, usko pois. Mimi, samat sanat sinulle. Minäkin alan kohta itkeä. Minun... Minun täytyy mennä, sopersin ja tunsin ääneni värisevän. Miten pystyisinkään jättämään heidät? Minun oli vain pakko. Otin koirien hihnat käteeni ja marssin ulkona odottavaan taksiin, jonka Mimi oli tilannut minulle.

Ajoimme taksilla satamaan ja maksoin matkan. Sitten jäimme odottamaan, että pääsisimme omalla vuorollamme lipputiskille.
- Kuulkaapas, me mennään ihan oikeasti Ruotsiin! Laivalla vieläpä. Voi että, olen niin iloinen ja innoissani. Entä te, sanoin ja silitin hellästi koiria, kunnes meidän täytyi kävellä lipputiskille.
- Yksi 14-vuotias ja kaksi koiraa, 5v ja 1v, ilmoitin tomerana.
- Selvä, nuori neiti. Hetkinen, oletko sinä Ushma, nainen vastasi.
- Kyllä olen, sanoin.
- Selvä. Teidän lippunne on etukäteen maksettu ja varattu teille. Kas tässä sinulle ja koirillesi, nainen sanoi ja ojensi liput.
- Kiitos. Tiedättekö te, mille kannelle kuulun... aloitin varovasti.
- Aivan niin. Luokkiahan on 3, joista 1-luokka on paras. Sinä ja koirasi matkustatte 2-luokassa. Hyvää matkaa, nainen sanoi ja ohjeisti minut oikeaan suuntaan.
- Kiitos vielä, vastasin hymyillen ja menin koirien kanssa laivaan.

Laiva oli upea! Siellä oli pieniä, pyöreitä ikkunoita seinillä ja isoja tauluja, joissa ilmoitettiin, missä mikäkin paikka sijaitsi. Laivassa oli ravintoloita, kauppoja ja muita hienoja tiloja.
- Meidän hyttimme on nro 14, sanoin koirille ja lähdin etsimään sitä.
- Kas tässä, sanoin ja avasin oven. Hytissä ei ollut ketään muita, se oli varattu vain meille kolmelle. Lattialla oli pedit koiria varten ja minulle oli iso, leveä parisänky huoneessa. Toivoin totisesti, että Milli ja Pepe eivät hyppäisi siihen yöllä. Laskin matkalaukkuni sekä koirien laukun lattialle ja istuin nojatuoliin, joka huoneessa oli. Seinässä oli vielä leveä taulutelevisiokin kiinni.
- Uskomatonta! henkäisin ihastuneena ja halasin koiriani taas kerran. Pepe alkoi vinkua ja raapia ovea.
- Pepe-kulta, mikä hätänä? Pitäisikö teidän päästä pissalle? Kysyin ja Pepe vinkui enemmän.
- Hyvä on. Pepe, pidättele hetki. Saatte tehdä tarpeenne vain ulkokannelle, sanoin ja laitoin koirille hihnat. Pepe alkoi olla kärsimätön, kun juoksimme täyttä vauhtia ovesta ulos kannelle. Kun näin ensimmäisen hiekkalaatikon, vilkaisin seinää sen yläpuolella ja siinä oli kuva koirasta. "Tarpeet vain näihin laatikoihin" luki lapussa isolla. Annoin Pepen tehdä tarpeensa, samoin Millin. Koirien oli oltava kannella hihnoissa, etteivät ne aiheuta paniikkia. Joten en siis voinut pitää niitä irti muualla kuin hytissämme. Menin hetkeksi laivan takaosaan ihastelemaan merta ja lokkeja, jotka kirkuen syöksähtelivät veteen hakemaan kalaa.
- Tämä on niin ihanaa, sanoin ja samassa näin, että meitä tulisi pian iso laiva vastaan.
- Odotetaan, kunnes laiva ohittaa meidät ja sitten mennään sisään, sanoin koirille.

Odottelimme kannella isoa laivaa, joka ohittikin meidät pian. Pepe räkytti hieman, mutta komensin sen vaikenemaan. Kun laiva oli mennyt, päästin koirat vielä tarpeilleen ja menin sitten sisään.
- Huoh, on todella vaivalloista lähteä aina viemään teidät hihnassa tuonne ulos, että saatte tehdä tarpeenne. Mutta sille ei voi mitään, paitsi että... Jos sinä, Pepe, teet tarpeesi lattialle niin siitä seuraa huutoa. Kas, tuossa on seinäpuhelin. Voisin soittaa henkilökunnalle ja pyytää yhtä pikku juttua, sanoin ja menin puhelimen luo. Näpyttelin numeron ja soitin.
- Laivan henkilökunnassa, hyvää päivää, kuului nuoren miehen ääni.
- Päivää. Olen Ushma ja olen varannut matkan Ruotsiin kahden koirani kanssa, aloitin.
- Ah, niin tietysti, madame. Miten voin auttaa, mies kysyi kohteliaasti.
- Mukanani on siis 5v ja 1v koirat, joten ajattelin... Voisinko mitenkään saada yhtä sellaista koirien tarpeentekolaatikkoa hyttiini. Vain Pepeä varten, koska se on vasta pentu ja sille saattaa yöllä tulla hätä, niin ettei se pissaisi lattialle, esitin pyynnön.
- No, keskustelen johdon kanssa, hetkinen, mies sanoi ja jätti puhelimen auki. Jäin odottamaan ja katsoin koiria, jotka istuivat lattialla ja katsoivat kysyvinä minuun.
- Ah, madame. Oletteko siellä vielä? Mies kysyi.
- Kyllä olen. No, miten on?
- Kyllä se sopii. Lähetin yhden siivoojista tuomaan sen sinne, mies sanoi.
- Mistä tiedätte hyttini numeron? Kysyin hieman hädissäni.
- Meillä on tietokone, nuori neiti. Se on velvollisuutemme, mies sanoi.
- Aivan, niin tietysti. Kiitos, sanoin ja suljin puhelimen.

Ei mennyt aikaakaan, kun jo siivooja tuli ja toi minulle hiekkalaatikon. Kiitin häntä ja laskin laatikon eteistilaan. Koirat nuuskivat sitä uteliaina.
- Milli, Pepe, nyt kuunnelkaa! sanoin ankarasti ja koirat lakkasivat hosumasta.
- Hyvä. Tämä laatikko on sitä varten, että teette siihen tarpeenne aina, kun hätä tulee. Varsinkin yöllä on hyvä, ettei tarvi lähteä tokkuroimaan ulos. Ymmärrättekö? Selitin ja koirat haukahtivat vastaukseksi.
- Hienoa. Noh, kello on nyt vasta yksitoista ja olemme perillä iltakahdeksalta, mutta emme saa poistua laivasta ennen aamua, sanoin koirille ja kaivoin niiden vesikupit laukusta. Laitoin niihin kylmää vettä hanasta ja koirat tulivat heti latkimaan vettä kupeistaan.
- Janokos teillä sitten olikin, rakkaani, sanoin hymyillen. Minä ja koirat laivamatkalla Ruotsissa. En voinut vieläkään uskoa sitä. Kännykässäni ei ollut kenttää, joten en voinut lähettää viestejä kenellekään. Näin lattialla jonkun ylimääräisen laukun.
- Mitä ihmettä... Mutisin ja katsoin laukkua.
- Tietokonelaukkuni! hihkaisin ja näin, että läppärini oli laukussa ja nostin sen sieltä.
- Kiitos, rakas Jumala. Kiitos äiti ja isä, kiitos kaikki! sanoin ihastuneesti ja istahdin sängylle läppärini kanssa.

Milli ja Pepe katsoivat minuun kysyvinä, kun istuin 'datailemassa' sängyllä. Ne olivat saaneet aamuruuan ja ne pääsisivät tarpeilleen milloin halusivat, joten voin mainiosti hetken aikaa olla koneella.
- Milli ja Pepe, ei tule! Teidän paikkanne ovat tuossa noin, sanoin tomerasti osoittaen koiranpetejä. Milli ja Pepe asettuivat siihen ja minä juttelin hetken aikaa facebookissa ystävieni kanssa. Myös Empsu oli siellä ja juttelin hänellekin hieman.

Kun sammutin koneen, oli kulunut jo kaksi tuntia, melkein kaksi ja puoli. Kello oli puoli kaksi iltapäivällä ja koirat olivat juuri tekemässä tarpeitaan laatikkoonsa.
- Hyvä, hienosti tehty, kehuin niitä ja kaivoin niiden reppua. Löysinkin makupalapussin ja annoin koirille herkut. Nakkasin pussin vesihanan viereen pöydälle ja päätin lähteä tutkimaan paikkoja.
- Äh, mitä teen teidän kanssanne. En oikein tiedä, voinko ottaa teitä mukaan. Jääkää te tänne, älkääkä hajottako laivaa! sanoin tomerana ja menin ovelle. Milli ja Pepe viipottivat perääni.
- Ei tule, sanoin vihaisena ja kun avasin oven, syntyi katastrofi. Pepe pääsi karkaamaan ovesta, mutta ehdin sulkea oven, ennen kuin Milli tuli. Lukitsin oven nopeasti ja näin Pepen hyppimässä ikkunoilla.
- Pepe, ei! Tänne! kutsuin koiraa paniikin vallassa ja juoksin sitä kohti. Se kuitenkin tajusi aikeeni ja perääntyi. Se räkytti kimeästi ja perääntyi yhä vain enemmän, kunnes oli jumissa seinää vasten. Ihmiset katsoivat jännittyneinä meihin ja pian laivan henkilökunnasta tuli joitakin ihmisiä paikalle. Se nuori mies, jonka kanssa puhuin puhelimessa, lähti tulemaan luokseni.
- Koirat täytyy pitää kiinni, hän sanoi.
- TIEDÄN! Mutta se karkasi, kivahdin ja ahdistin koiran seinää vasten. Tartuin sitä pannasta ja raahasin sen hyttiin.
- Pysykin siellä, senkin typerys! Et saa ikinä, toistan IKINÄ tehdä noin! Jos vielä karkailet tuolla tavalla, jäät ilman iltaruokaa. Oma paikka. Ala mennä nyt siitä! huusin kiukkuisena ja tiesin, että se oli liikaa. Koirille ei saisi huutaa, mutta olin todella vihainen tuosta ja kun Milli ja Pepe asettuivat peteihinsä, astuin ovesta ulos, paiskasin sen kiinni ja lukitsin sen.
- Ja olettekin kiltisti! Jos rikotte jotain, ei hyvä heilu! Ja minun sängylleni EI mennä! huusin vielä oven läpi. Menin istumaan yhdelle 'ikkunalaudalle' ja katsoin ulos. Tunsin kyynelten virtaavan poskilleni ja tajusin ajattelevani Pepen äskeistä tempausta.
~ Minä olin liian julma sille. Ei ole ihme, jos se tästedes pelkää tai vihaa minua. ~ ajattelin itkuisena. Henkilökunta parveili yhä tapahtumapaikalla ja se sama mies näki minut ikkunalla.
- Kas, nuori neiti. Mikä hätänä? Mies kysyi.
- Menkää pois, pyydän. Jättäkää minut rauhaan, sanoin ja mies nyökkäsi ja poistui. Hän ei kuitenkaan halunnut jättää minua ja kun aloin täristä voimakkaasti, hän tuli luokseni uudelleen.
- Kuulkaahan, neiti. En voi jättää teitä itkemään yksin, ellen tiedä, mikä on hätänä. Kertokaa minulle, mies sanoi ja istui minua vastapäätä.
- No kun se koirani karkasi huoneesta, vaikka kielsin. Sitten se kerkesi aiheuttaa kamalaa paniikkia ja tekin luulitte, että päästin sen tahallani pakoon. Kun sain sen kiinni, vein sen huoneeseeni ja huusin naama punaisena sille. Nyt tuntuu, että olin liian julma, sanoin itkuisena.
- Voi neiti, anteeksi kovasti. Mitä te tarkalleen ottaen sanoitte sille? Mies kysyi.
- Mi-minä... Yh... Huusin jotain siitä e-että se on ty-tyhmä ja e-että jos se vi-vielä karkailee, se jää i-ilman il-ilta ruokaa, takeltelin ääni väristen ja puhkesin nyyhkyttämään.
- Shh, kultaseni. Älkää itkekö. Kuulkaahan, mitä jos menisimme yhdessä ravintolaan syömään jotain, kellokin on jo miltei neljä, mies ehdotti.
- Hy-hyvä on. Kiitos, arvon herra, sanoin kohteliaasti.
- Olen Alex. Sopiiko, että sinuttelemme? Mies esittäytyi.
- Toki. Olen Ushma, vastasin ja annoin Alexin johdattaa minut ravintolaan.

Istuimme pöytään valitsemaan, mitä tilaisimme. Alex tarjoutui maksamaan ja kiitin häntä jo nyt, vaikken tiennyt, mitä meillä olisi vielä edessämme.
- Tuota, Alex... Kuinka vanha sinä olet? Tai siis kun näytät jotenkin nuorelta tällaisiin töihin, sanoin hymyillen.
- Ah, Ushma. Minä olen 15. Olen täällä vain kesätöissä, kultaseni. Synttärini olivat tässä kuussa, 10 päivä, hän sanoi.
- Oi, minäkin olen syntynyt tammikuussa! Täytin kylläkin 14. Mutta on varmasti upeaa olla kesätöissä laivalla, sanoin iloisena.
- Kappas, mukava sattuma. Ja niin on, varsinkin kun saa tavata noin kauniita tyttöjä, Alex sanoi ja kertoi tilauksemme tarjoilijalle. Ja samassa mieleni synkistyi.
~ Voi hyvä luoja! Olen unohtanut poikaystäväni Micon kokonaan. Hän ei takuulla tiedä, että olen täällä... Ja missä seurassa! Hyvänen aika, mitä minä teen.. En voi kieltäytyä enää Alexin seurasta. Minun on selitettävä Micolle. ~ ajattelin ja havahduin, kun Alex sanoi nimeni ties kuinka monennen kerran.
- Anteeksi, olin ajatuksissani. Mitä? Kysyin.
- Puhelimesi soi äsken, Alex sanoi.
- Oh, en kuullut. Katson soittajan myöhemmin ja soitan ehkä takaisin, jos kenttää on. Mutta kiitos, sanoin ja aloin syömään, sillä ruokamme tulivat pian sen jälkeen.

Kun olimme saaneet syötyä, kello oli jo vartin yli viisi. Kiitin Alexia ja jopa halasin häntä. Alex pussasi minua poskelle ja tunsin punastuvani. Alex vain hymyili lempeästi.
- Kiitos Alex, minulla oli mukavaa, sanoin hymyillen.
- Niin minullakin, Ushma. Emmekö voisi olla yhdessä iltaan asti? Alex ehdotti.
- Kiitos paljon, mutta minun täytyy mennä ruokkimaan koirat ja varmaan käyttää ne ulkoilemassa kannella. Sopiiko, että tapaamme aamulla, ennen kuin poistun laivasta? Ehdotin.
- Se käy. No, pidemmittä puheitta, hyvää yötä, Alex sanoi, sipaisi hiuksiani ja pudotti samalla kämmenelleni pienen lapun. Hän lähti salamyhkäisesti hymyillen pois ja tuijotin hänen peräänsä ilahtuneena. Alexin suklaanruskeat silmät ja ihanat, tummat hiukset painuivat ikuisiksi ajoiksi mieleeni. Menin hyttiin ja ruokin koirat.
- Olette olleet kiltisti, joten pääsette kannelle ulkoilemaan, sanoin ja otin hihnat. Laitoin koirat kiinni ja menin kannelle.

Kun koirat olivat tehneet tarpeensa ja olimme ihastelleet maisemia hetken, palasimme hyttiin. Irrotin koirat hihnoista ja laitoin niille lisää vettä. Kello oli nyt jo vähän yli kuusi, olisimme parin tunnin päästä perillä. Samassa muistin kännykkäni ja vilkaisin, kuka minulle oli soittanut.
~ Mico ~ ajattelin kauhistuneena nähdessäni nimen näytöllä. Juuri kun olin ajatellut häntä. Ja samassa kännykkä soi uudelleen. Vastasin ja tunsin olevani aivan kauhuissani.
- Vastasithan sinä viimein. Missä ihmeessä oikein olet? Ja mikset vastannut aiemmin? Olen todella huolissani, sillä perheesi ei suostunut kertomaan, minne oikein olet mennyt, Mico sanoi korottaen ääntään lopussa. Olin kieltänyt perhettäni kertomasta Micolle.
- Anteeksi Mico. Olen... Olen laivassa matkalla Ruotsiin, ilmoitin.
- MITÄ?! Ilman minua? Ja perhettäsi? Kenen kanssa? Mico kyseli.
- Olin Milkshaken vuoden 2012 ahkerin hoitaja, joten voitin palkintoristeilyn Ruotsiin kolmeksi päiväksi. Ensimmäinen päivä laivassa matkalla sinne, toinen päivä Ruotsissa ja kolmas matkalla kotiin. Olen pahoillani, etten kertonut heti. Ja olen Millin ja Pepen kanssa, ei hätää, sanoin ja muistin taas Alexin. Mico oli jo valmiiksi vihainen, joten olisi hyvä kertoa kaikki heti ja suututtaa hänet yhdellä kertaa, kuin että odottaisin hänen leppyvän ja suututtaisin samantien uudelleen.
- Et vastannut kysymykseeni siitä, missä olit aiemmin ja kenen kanssa, Mico sanoi.
- Syömässä, vastasin.
- Yksin?
- Ei, vaan Alexin kanssa. Hän on laivalla kesätöissä ja lohdutti minua, kun olin surullinen, selitin.
- Vai niin! Eli petät minua. Hyvä on. Menen takaisin olohuoneeseen Natalien seuraan ihan pian, Mico sanoi.
- Ei, en minä petä sinua! Hän on ystäväni! kiljaisin.
- Pyh. Jätän sinut, sillä rakastamisestasi tulee vain ongelmia. Hyvästi, Ushma. Natalie on parempi tyttö minulle, Mico sanoi ja katkaisi puhelun, ennen kuin ehdin vastata mitään. Lysähdin sängylle ja avasin itkien paperilapun, jonka Alex oli antanut. Siinä oli hänen puhelinnumeronsa ja sen alla luki: "Soita, jos tarvit jotain, kultaseni." Hymyilin ja soitin Alexille. Itkien kerroin hänelle kaiken ja hän lupasi tulla heti.

Itkin yhä ja halasin Alexia, kun hän tuli. Hän lohdutti minua ja kuunteli, kun kerroin kaiken uudelleen. Hän kuiskutteli korvaani asioita siitä, että pian kaikki järjestyisi ja asiat olisivat paremmin. Nyökkäsin ja lakkasin itkemästä.
- Kiitos Alex, sanoin ja kurottauduin lähemmäs. Painoin huuleni hänen huulilleen ja suutelin. Hänkin suuteli minua, joten en joutuisi olemaan pahoillani. Irrotin huuleni hänen huuliltaan ja hän hymyili lämpimästi ja katsoi ihanilla, suklaanruskeilla silmillään minuun.
- Ushma, minä rakastan sinua, hän sanoi ja suuteli minua pehmeästi.
- Niin minäkin sinua, vastasin ja halasin häntä. Alex pyysi minua seurustelemaan kanssaan. Vastasin kyllä, mutta ajatukseni harhailivat Micossa, joka oli jättänyt minut vain hetki sitten. Hän kuitenkin rakasti Natalieta ja varmasti alkaisi seurustella tuon kanssa, joten ihan sama.
- Ushma, minun pitää mennä pomon luo. Hyvää yötä, Alex sanoi.
- Hyvää yötä, vastasin, vilkutin hänelle ja menin pesemään hampaat. Vaihdoin yöpuvun ja katsoin koiriin, jotka kävivät tekemässä tarpeensa laatikolle ja asettuivat peteihinsä nukkumaan.
- Hyvää yötä, Milli ja Pepe, kuiskasin ja nukahdin hieman surullisena Micon takia, mutta onnellisena siitä, että elämässäni on nyt Alex.

Vastaus:

Upea, _PITKÄ_ ja yllätyksellinen tarina! Harmi että Pepe aluksi karkasi, mutta olihan se myös toisaalta ihan hyvä, sen ansiostahan periaatteessa tutustuit Alexiinkin hyvin ;) Samaa voisin sanoa tuosta Micon jutusta: tavallaan harmi, mutta tavallaan hyvä juttu :) Tarina oli myös ihanan tunteellinen ja aito, mahtavaa! Saat tästä upeat 50€ :>

Nimi: Chiara

08.01.2013 20:09
jatkoa...

"Noniin, pojat, oletteko rentoutuneet? Noh, Tuisku? Poju?" sanon ja katson kahta urosta kysyvänä, jotka loikkaavat ylös. Eiväthän ne pitkää lepäämisaikaa saanut, mutta tänään oli vielä paljon tekemistä. "Hmm... ensimmäisenä voisimme oikeasti käydä sillä lenkillä, kullat. Noh, mitäs sanotte?" kysyn, koiria hoputtaen. Kun ne viimein saavat jalkansa oijottua, lähden hakemaan niiden hihnoja ja pantoja. Kun tulen, pysähdyn ilmoitustaulun eteen laittamaan ne. Kun nousen, huomaan lapussa iloisella värillä nimeni komeilevan. Chiara. Alan lukea pidemmälle. Lapussa luki: Chiara! Onnea, olet joulukuun kuukauden hoitaja. Palkinto on, että saat valita molemmille pojille kaupan Ajankohtaista -osiosta yhden tuotteen. Eli yhteensä kaksi tuotetta. Myös Ushma hoiti koiriaan aktiivisesti, ja saa extrapalkinnon, lumiukko-koirankeksipaketin hoidokeilleen yhteiseksi. Onnea!" Luen lapun uudelleen. Kävisimme tänään kyllä varmaan ehkä kaupassa... ehkä. Emme varmaan kuitenkaan ehtisi, mutta ehtisimme myöhemminkin! Siirrän katseeni seuraavalle kohdalle ilmoitustaulua. "VUODEN HOITAJA 2012" lukee lapussa isolla. Alan lukea jännityksellä eteenpäin. "Vuoden hoitaja 2012 on .... tättärättäää, Ushma! Palkinnoksi hän pääsee Ruotsiin hoidokkiensa kanssa kolmen päivän risteilylle. Onnea Ushma, olet meille hyvin rakas hoitaja! Hoidit hyvin ahkerasti kumpaistakin pienokaista, ja käyntejäsi vuoden aikana kertyi yli 40! Se on paljon... kiitos kovasti, Ushma, kun olet valinnut Milkshaken hoitopaikaksesi. Ja ILOISTA RENTOUTTAVAA LOMAA MILLIN JA PEPEN KANSSA!!! - Empsu & Mimi." Luen lapun vielä uudelleen. Vai että vuoden hoitaja 2012. Tuhahdan hiljaa, ja urokset katsovat minua odottavana. "Ai niin, unohdin. Mennään", huokaisen.

Molemmat urokset riekkuvat ja rälläävät hihnoissa. Kolmas hoidokki olisi mahtava, ajattelin. Mutta ei minusta olisi siihen, en ollut vuoden hoitaja, sätin itseäni hiljaa mielessäni. Niin juuri! Minun oli oltava paljon parempi. Potkaisen lumipalloa, mutta se olikin jäätynyt maahan kiinni, ja lennän selälleni. "Autsh!" minä parahdan. Kuulen naurahduksia. Sitten se tulee lähemmäs, ja näen tutut kasvot; Joona ja Kristah. "H-hei..." minä sanon hiljaa, ennenkuin nousen. Nyt vasta tajusin, että Tuiskun hihna oli irronnut kädestäni. "Tuisku!" parahdan. "Hei, älä huoli. Mä sain sen kiinni", Kristah sanoo hiljaa hymyillen. Hän oli blondi. Hiukset olivat aina tupeeratut, ja hänellä oli kauniit silmät, jotka hän meikkasi vahvasti. Kulmat olivat piirretyt. Nousen hitaasti seisomaan. Selkääni sattuu. Voihkaisen, kun nousen. "Sattuuko sinuun?" Joona kysyy. "Jonathan, älä viitsi", Kristah naurahtaa. "Jonathan?" minä sanon, ja vilkaisen Kristahia kysyvästi samalla, kun nappaan Tuiskun hihnan hänen kädestään. Huoman Joonan takin alta kurkkivan pienen toyvillakoirapennun. "Epeli..." minä henkäisen niin, ettei kukaan kuule. "Kristah, lupasit, ettet sano kellekään..." mutisee Joona. "No, meni jo. Joonan oikea nimi on Jonathan. Kun hän muutti tänne, hän kertoi nimensä olevan Joona, ettei häntä aleta kiusamaan. Vaikka minun mielestäni Jonathan nimi on niiin söpö!" Kristah kiljahtaa riemuissansa. "Kristah! Kristah Nadja. Isä on puolalainen, ja äiti suomalaisruotsalainen. Muuttanut Suomeen 6-vuotiaana Ruotsista, ja muutti tänne meille, kun oli 11-vuotias", Joona ilmoittaa. "JONATHAN!" tuo parahtaa. Epeli hypähtää Joonan takista, ja saan sen napattua ilmasta, ennenkuin se tippuu. Poju nykii hermostuneena, se halusi jatkaa. "Tässä..." sanon hiljaa, kun ojennan Epelin pojalle. "Joona, mä JÄTÄN sut", Kristah kivahtaa, ja lähtee juoksemaan pois. "Hmh", Joona hymähtää.

..jatkuu...
soriiii, ku on taas jatkotarina :'//

Vastaus:

Hyvä jatko-osa taas, kiva että otit ilmoitustaulun laputkin mukaan tarinaan ;) Ja hyvä hoitaja sinä olet silti, vaikket vuoden hoitaja tällä kertaa ollutkaan! Saat tästä taas 11€ :)

Nimi: Jenna

06.01.2013 20:45
Matkasin äitini autossa kohti Milkshakea ja ajattelin sitä ihanaa tunnetta minkä kokisin kun näkisin Jeren taas. >Se komea uros on jo saanut vietyä emännänsä sydämen< ajattelin ja päästin pienen hymyn poikasen ilmoille. Istuin autossa levottomana ja äitini huomasi sen. "Mikä sinua vaivaa?" hän kohteliaasti kysyi minulta. "No, eikun mietin vain Jeren tapaamista" vastasin ja virnistin. "Ookei.." äitini vastasi ymmärtäväisenä. Hetken päästä näin kulman takaa näkyvän ihanan kennel Milkshaken. >Jee! Mitäköhän tekisin Jeren kanssa..< ajattelin ja havahduin kun äiti pysäytti auton tien reunaan. "Perillä" hän sanoi iloisesti. "Juu, kiitti kyydistä!" huudahdin ja juoksin Milkshaken portille. "Oi Jere, oletkin jo täällä" sanoin onnellisena kun näin rakkaan Jereni ja sen kanssa samassa huoneessa asustelevan Pojun portilla. Menin varovasti portista sisään ja rapsutin Jereä. Meinasin rapsuttaa myös Pojua, mutta se juoksi jo tiehensä. Keskityin sitten vain Jereen. "Voi, ihana nähdä sinua taas" sanoin komistukselleni joka heilutti häntäänsä kuin potkuria. "Mitäs me sitten voisimme tänään tehdä?" kysyin Jereltä, joka tapansa mukaan vain tuijotti minua. "Ihana idea Jere" sanoin sille ja katsoin sitä huvittuneena. "Juu, tiedän että et kovinkaan puhu.." sanoin ja nousin seisomaan. "Kai se ruoka kelpaisi näin aluksi?" kysyin ja katsahdin Jereen. Jere haukahti kovaäänisenä. "Aijjaa, oliko sinulla noin nälkä, vai?" kysyin ja katsoin urostani kummastellen. Lähdin sitten kävelemään kohti kennelin keittiötä.

Keittiössä annostelin Jeren ruoan kuppiin ja laskin kupin maahan. Katselin hetken ympärilleni ja huomasin että Jere ei ollut seurannut minua. >Mihin se höppänä jäi< ajattelin ja lähdin kävelemään kohti Jeren huonetta. Katsahdin sisälle ja näin siellä kaikki muut, mutta en Jereä. Kävelin sitten ulos ja kutsuin Jereä nimeltä. >No eipä se nyt muutenkaan vielä luoksetuloa kovinkaan osaa..< ajattelin ja etsin vielä katseellani kultsiani. >Missä..?< mietin ja menin takaisin keittiötä kohti. Matkalla kuulin keittiöstä kantautuvan äänen. >Voi ei! Toivottavasti kukaan ei syö Jeren ruokaa!!< ajattelin ja otin pari juoksuaskelta päästäkseni pian keittiöön. "Eeei!" huudahdin kun näin koiran Jeren ruokakupilla. "Mutta.. höh?" sanoin ja katsoin sitä kerman väristä kultaistanoutaja urosta hölmistyneenä. "Jere!" sanoin ja aloin nauramaan. "Sinä huijasit minua, missä välissä tänne juoksit?" kysyin ja yritin hillitä nauruani. "Olet sinäkin hauska koira" sanoin hymyillen. Laitoin kuppiin Jerelle vielä uutta ja raikasta vettä. Jerellä ei ollut kovinkaan jano. "Noh, mentäisiinkö lenkille, sinulla on nyt ihan oma nahkapanta ja hieno flexi" ilmoitin Jerelle. "Juu, mennään vaan" sanoin ja silitin Jeren kaunista turkkia.

Jatkuu!
Ja sori kun tää alku nyt jäi vähän lyhkäiseksi, kun en kerkee kirjottaa enempää. (läksyt...)

Vastaus:

Kiva ensimmäinen osa tarinalle :) Hauska kohta tuo, jossa luulit jonkun "tuntemattoman koiran" syövän Jeren ruokaa, mutta se olikin Jere itse :D Saat tästä 10€

Nimi: Chiara

06.01.2013 18:02
jatkoa...

Vilkaisen lattialla makoilevia koiruuksia. "Jätkät hei, mitä tehtäisiin?" kysyn hymähtäen. Molemmat vaikuttavat täysin rampautuneilta: ne olivat väsyneet hurjasta leikistä Millin ja Pepen kanssa. Molemmat haukottelevat väsyneenä. "Noh, jos suon teille vähän aikaa nukkumisaikaa, niin menen itse vaikka katsomaan kennelin muita koiruuksia", mutisen. Kaksikko jää oleskeluhuoneeseen väsyneenä, ja laskevat päänsä takaisin väsyneenä. Nukkukoon hetken, mutta sitten alkaa pitkä ja tuskastuttava lenkki. Tai ei välttämättä niin tuskastuttava.

"Heippa", minä sanon hiljaa, kun menen koiria katsomaan. Minun luonani on pikkuruisia koirakkoja: Kerttu, Pilvi, Pyry, Jasu, Nakke ja Nappi. "Voi teitä rassuja", sanon hitaasti. "Mutta hei... eikös, Nakke, sulla ole hoitajaa?" kysyn touhukkaalta jackrusselinterrieripojalta, joka kallisti päätään ja heristi korviaan nimensä kuullessaan. "Titta lopetti", kuulen äänen. Se oli Empsu. "Mitäs sinä täällä näiden koirien kanssa teet? Mikset ole Tuiskun ja Pojun kanssa?" hän kysyy häkeltyneenä. "No, kumpainenkin rampautui aikalailla, kun sai leikkiä Millin ja Pepen kanssa", totean hymyillen. "Hyvä, kun annat hoidokkejesi leikkiä muiden kennelin koirien kanssa. Sinun hoitajahymiösi on muuten vaihtunut, oletko kiinnostunut siitä kolmannesta hoidokista?" kysyy Empsu hymyillen. "Kolmas pyörä", älähdän, ennenkuin jatkan, "vaikka se olisi kyllä tosi mahtavaa. Ei se mikään kolmas pyörä olisi, mutta saattaisi sotkea vetokoirajutut. Ja mullahan on Tuiskun ja Pojun koulutuskin", sanon hitaasti. "Niin, se... mutta vetokoirajutut ei menisi pilalle, jos hoidokkisi olisi joku ihan pikkuinen... vaikka Nakke tai Nappi. Ja Pyryllehän on jo opetettu nuo jutut, se olisi jo suoraan valmis reen eteen. Jos Tuiskukin osasi olla, niin miksei?" Empsu sanoo hymyillen. "Niin..." huokaisen. "Mutta ääsh, se kyllä on niin mahdoton haave tähän vaiheeseen. Kun pikku-Pojukin on vasta aika pikkuinen. Sillä on koulutus vielä ihan vaiheessa..." totean. "Mutta ehkä myöhemmin."

"No Nappi..." sanon hitaasti. Olin löytänyt pienen cavalierin, se oli oikea söpöläinen. Ja black&tan värisenä vielä suloisempi. Se katsoo minua ruskeilla, kauniilla silmillään. "Hm, olet oikea söpöläinen", totean nartulle, ennenkuin siirrän katseeni Pilviin. "Mutta mitäs, sinähän olet oikein ihastuttava englanninlammaskoira, miksei sinulla hoitajaa ole?" tiedustelen surullisena, ja nostan suuren, valkoharmaan nartun otsatukkaa. "Olet soma", hymyilen ja upotan kasvoni pörröiseen turkkimereen. "Ihanuus." Sitten katson Kerttua. "Hah, sinuthan olenkin jo tavannut, ihastuttava shelttineitoseni", sanon hellästi hymyillen nartulle, ja rapsutan sen kaulusta. "Ja Pyry, Nakke! Te olette kyllä ihastuttavia herrasmiehiä, pikkuiset. Ansaitsette hyvät hoitajat", totean hymyssäsuin. "Ja Jasu... pikkuinen. Sinäkin ansaitset hyvän hoitajan. Olet todella komea. Herrasmies", ilmoitan, ja suukotan sen maksanväristä päälakea.

jatkuuu...
sori, oli tarkotus olla pitempi, mut meen luistelemaan :/

Vastaus:

Kiva että kävit moikkaamassa muitakin kennelin koiria! Enempää en nyt tällä kertaa keksi kommentoitavaa, joten sanon suoraan että saat 11€ :)

Nimi: Ushma

06.01.2013 16:49
Istuin tuttuun tapaani kennelin keittiötilassa juomassa aamukaakaota ja söin samalla paahtoleipää, kun rakas lapinkoiranarttuni käveli vierelleni. Se kohotti katseensa ensin minuun ja sitten leipään. Vaistomaisesti se asettui istumaan tuolini viereen ja katsoi vuorotellen minua ja leipääni.
- Ehei, Milli. Se on minun, sanoin koiralle, mutta se ei ymmärtänyt muuta kuin oman nimensä. Sillä oli varmaan nälkä.
- Milli, pois! komensin koiraa, sillä en sietänyt sitä, kun minun ruokaani kytättiin. Vastahakoisena lapinkoiraneiti nousi ylös, mutta ei mennyt pois.
- Milli, pois! komensin painottaen sanaa "pois." Ja Milli totteli, mutta siitä näki, ettei se ollut vielä luovuttanut.
- Voi sinua hölmöä! Etkö sinä tiedä, että minun ruokaani EI saa kytätä? Saat kyllä oman ruuan myöhemmin, älä ole huolissasi, tokaisin lempeästi ja söin leivän loppuun. Join vielä kaakaon ja laitoin koirille ruokaa.
- Pepe, tänne! kutsuin urosta. Se ei kuitenkaan tullut, vaan jatkoi leikkimistä jonkun shelttipennun kanssa.
- Noniin, Milli. Katsohan kun näytän sinulle pikku tempun, sanoin virnistäen ja Milli katsoi ensin minua ja sitten se kääntyi vaistomaisesti Pepen suuntaan.
- Pepe, tule! kutsuin urosta. Se katsoi minua ja näki ruokakupin, mutta ei lopettanut riehumista.
- Milli, nyt tarkkana, kuiskasin naaraalle, joka istui rauhallisena vierelläni.
- Hyvä on, jos haluat olla hankala, huikkasin Pepelle, joka ei tietenkään kuunnellut.
- Pepe, tule syömään, ruoka on valmista! huudahdin sitten ja Pepe pysähtyi kuin seinään. Se ampaisi raketin vauhdilla luokseni ja hyppeli minua vasten.
- Kas vain, heti kun saat käsityksen siitä, että on tarjolla ruokaa, sinä tulet kuin raketti paikalle. Tätä pitää ilmeisesti vähän harjoitella, tokaisin koiralle ja laskin kupit maahan.
- Ole hyvä, sanoin hymyillen ja koirat alkoivat rauhalliseen tahtiinsa syödä.

Sillä välin minä menin Minni-nimisen shelttineidon luokse ja rapsuttelin sitä. Se nuolaisi kättäni lempeästi ja katsoi kaihoten Pepeä hetken aikaa.
- Ai, jäikö teillä leikit kesken kun leikkikaveri lähti syömään? No, menehän sinä oman hoitajasi luo, sanoin naaraalle ja se lähti viipottamaan jonnekin kaukaisuuteen, vaikken tiennyt, oliko sen hoitaja edes paikalla. Kun Milli oli syönyt, se tuli mustasukkaisena luokseni ja töyttäisi minua ärhäkästi kuonollaan. Sitten se tunki päänsä käteni alta ja pian se seisoi vierelläni niin, että käteni oli mennyt sen selän yli toiselle kyljelle.
- Milli! naurahdin ja koira vain nuolaisi kasvojani hyväntahtoisesti. Se vaikutti siltä, että tämä oli ihan normaalia. Ja pian pikku Pepekin ampaisi luoksemme, alkoi räksyttää äreänä ja meni talutushihnojen luo. Kun sen talutushihna roikkui naulassa, se tarttui hihnan päähän ja alkoi repiä sitä.
- Pepe, irti! huusin ja mieli teki juosta koiran luo. Olin jo menossa, kunnes tajusin, että tässä olisi hyvää harjoitusta Pepelle.
- Pepe, irti! komensin uudelleen pontevasti, mutten liian kovaa. Pepe katsoi minuun ja piti yhä hihnan päätä suussaan.
- Pepe, irti! komensin vielä kerran ja se tuotti selvästikin tulosta. Pepe pudotti hihnan pään suustaan ja istui alas. Juoksin sen luo halaamaan sitä.
- Hienoa Pepe! Olet tosi tottelevainen, loistavaa! Hyvä poika, olen niin ylpeä sinusta! kehuin koiraa ja silittelin sitä.

Napsautin koirille hihnat pantojen lenksuihin kiinni ja aloin pukeutua. Milli ja Pepe istuivat kiltisti aloillaan, koska olin käskenyt niiden istua. Kun olin valmis, käännyin koirien puoleen.
- Tänne, kutsuin koiria ja Pepe juoksi luokseni heti, mutta Milli käveli rauhallisemmin.
- Hyvä tyttö, Milli! Juuri noin. Rauhassa, kehuin naarasta ja suukotin sen kuonoa. Pepe katsoi minuun äkäisenä ja silitin sen päätä.
- Olithan sinäkin reipas, mutta sinä olit niin kovin kiireinen, sanoin sille ja astuin ulos ovesta.

Kävelin raikkaassa säässä kahden koiran kanssa, kun näin, että meitä lähestyi joku nainen oman berninpaimenkoiransa kanssa. Koira ei vaikuttanut yhtään vihaiselta, se vain kiskoi kovaa vauhtia luoksemme.
- Ei, Pyro! Ei! Seis, poika! SEIS! nainen huusi avuttomana, kun vahva uros kiskoi sitä meitä kohti.
- Milli, Pepe, istukaa, komensin nopeasti ja nehän istuivat. Pian nainen olikin koiransa kanssa jo luonamme.
- Voi ei! Olen todella pahoillani, mutta pikku Pyroni ei tottele minua oikein hyvin. Tai siis tottelee toki, mutta kun vastaan tulee muita koiria, se ei kuuntele mitään vaan kiskoo koirien luo kuin sekopää, siis jos ne ovat samalla puolella tietä. Eri puolella tietä menevät koirat ovat eri asia, nainen sanoi.
- Ei, ei mitään hätää. Älkää olko huolissanne. Milli ja Pepe tottelevat kyllä, sanoin nyökäyttäen päätäni kahta koiraa kohti. Ne istuivat paikoillaan, kun tuo iso berniuros seisoi vain vähän matkan päässä niistä.
- Pyro, älä säikyttele pikkuisia! Tule nyt tänne, nainen kivahti ja kiskoi koiran vierelleen.
- Tuota.. Kuulkaa, rouva. Voisin neuvoa teitä tuon koiranne kanssa, aloitin hieman epävarmana, sillä en tiennyt, kannattiko aikuisia ruveta neuvomaan.
- Mitä tarkoitat, tyttökulta? Nainen kysyi lempeän äidillisesti ja kiskaisi samassa vihaisesti hihnasta, kun Pyro temppuili.
- No siis... Minä tiedän koirista aika paljon ja voin antaa teille pari neuvoa siihen, miten voitte käsitellä koiraa niin, ettei siihen satu. Tarkoitan siis, että vedätte hihnasta aika kovaa ja Pyrolle saattaa käydä kipeää, jatkoin rohkeasti ja päästin samalla Millin ja Pepen tien viereen tarpeilleen.
- No, kaipa se sopii. Mutta emmehän me voi täällä ulkona puhua, tyttöseni. Mentäisiinkö meille? Sinun koiraystäväsi ovat toki tervetulleita, nainen ehdotti.
- Se sopisi kyllä, mutta mihin minä Millin ja Pepen laitan, jos neuvon teitä? Kysäisin samalla.
- Kyllä niille on huone, jos ne siis pärjäävät hetken aikaa lukitussa tilassa, tai siis sellaisessa jossa ovi on kiinni, nainen sanoi.
- No, kaipa se käy. Milli, Pepe, mennään! komensin pontevasti ja koirat tulivat vierelleni. Berniuros ei kiinnostanut niitä pätkääkään, vaikka uros nyki hihnassa ja yritti päästä koirieni luo.

Kun olimme perillä, kopistelin kenkäni terassilla ja katsoin vielä Milliin ja Pepeen. Nainen oli jo ovella ja päästi juuri Pyron sisään.
- No, mitä nyt, tyttö rakas? Jännittääkö sinua? Voin luvata, ettei tarvi pelätä. Pyro osaa kyllä olla kiltisti, enkä minä satuta lapsia, nainen sanoi hymyillen.
- Mietin vain koiriani.. Sanoin hiljaa.
- Aivan niin! Älä murehdi, tule sisään. Näytän niiden vierashuoneen, nainen sanoi ja meni sisään. Lopulta minäkin uskaltauduin peremmälle.
- Milli, Pepe, istukaa, komensin koiria ja irrotin hihnat. Riisuin ulkovaatteet ja komensin samalla koiria seuraamaan.
- Oh, koirasi tottelevat tosi hyvin! Miten oletkin saanut ne opetettua tuollaisiksi? Voi miten herttaista, söpöjäkin ne ovat, nainen kehui.
- Kiitos. Siihen tarvitaan paljon kärsivällisyyttä, koska eivät nämäkään ole aina osanneet kaikkea. Mutta nyt, arvon rouva, voimme aloittaa. Ai niin ja minä olen Ushma, sanoin ja ojensin kättäni.
- Tarja, nainen sanoi, hymyili ja kätteli minua. Laitoin oven kiinni ja Pepe alkoi heti räkyttää oven takana.
- Pepe, hiljaa! komensin ja menin Tarjan perässä olohuoneeseen.

Tarja istui jo sohvalla ja Pyro makoili hänen jaloissaan. Kun menin lähemmäs sohvaa, koira nousi ja tuli luokseni. Se hyppäsi minua vasten kuin olisi tuntenut minut aina.
- PYRO! Tarja parkaisi.
- Ei hätää. Pyro, alas nyt, komensin ja koira totteli.
- Mitä kummaa? Ei Pyro yleensä hypi.. Mutta ei se yleensä tottele vieraitakaan noin hyvin, Tarja ihmetteli.
- No, minä olen jo kokenut koirien kanssa kaikkea. En siis tarkoita, ettetkö sinä voisi oppia. Noniin, aloitetaan, sanoin ja istuin sohvalle.
- Ensiksikin, sinun pitää luottaa koiraasi täysillä. Pyro varmasti luottaa sinuun, mutta sinun pitää myös osata luottaa siihen, että Pyro tottelee. Et voi etukäteen miettiä, että jos se ei tottelekaan, vaan sinun täytyy ensin yrittää, aloitin rauhallisesti.
- Eli siis että käsken ensin Pyron tehdä jotain ilman, että mietin sitä, mitä teen jos se ei tottele, Tarja toisti.
- Juuri niin. Ja myöskin, jos Pyro ei tottele heti, niin sitä ei saa rangaista, varsinkaan lyömällä tai mitään, niinkuin monet tekevät, jatkoin.
- Niin, ne monet ilkeät ihmiset, yleensä miehet, lyövät koiranpentua jos se ei tee heti niin kuin käsketään. Se on ihan kamalaa. Mutta minä en ole ikinä lyönyt Pyroa. Mutta jatka toki, Tarja vastasi.
- Kertoisitko, mitä temppuja tai peruskäskyjä Pyro osaa? Siis niinkuin istumista ja näitä muita, tokaisin ja Tarja alkoi miettiä.
- Istuminen, makuulle meno ja oman nimensä tietty. Ei muuta, Tarja sanoi.
- Ahaa ja ikää löytyy? Jatkoin kuin tekisin haastattelua.
- Viisi vuotta, Tarja sanoi hieman nolostuneena.
- Aijai, sitä ei selvästikään ole hirveästi opetettu. No, ei se mitään, opetellaanpa vähän, sanoin lempeästi.

Tarja katsoi minua luottavaisena, kun olin pyytänyt, että hän seuraisi ohjeitani. Mietin, miten olisi helpointa opettaa häntä. Samassa tajusin, että voisin hakea Millin tänne.
- Voin näyttää pari juttua Millin kanssa, jos se sopii, ehdotin sitten.
- No, jos Pyro ei häiritse sitä niin tottakai se käy, Tarja vastasi ja minä hain Millin. Ja ennen kuin ehdin sanoa mitään, se jo istui sohvan edessä, joten minäkin asetuin istumaan. Tarja komensi varmuudeksi Pyron sohvan päätyyn.
- Katsohan tarkasti, sanoin Tarjalle ja keskityin sitten Milliin.
- Milli, tassu, tokaisin lempeästi ja koira laski tassunsa kädelleni, jättäen sen siihen.
- Uskomatonta! Tarja henkäisi.
- Tämä saavutetaan vain harjoittelulla. Milli, tuohon, komensin ja Milli meni sohvan sivulle, kun näki, mihin osoitin.
- Teidän vuoronne. Ihan rauhassa vain, sanoin sitten.
- En oikein tiedä... Katsos kun tuo sinun koirasi... Tarja sanoi.
- No voitte te yrittää. Käsken Millin pois, jos Pyro häiriintyy, rohkaisin ja Tarja nyökkäsi.
- Pyro, tassu, Tarja yritti. Koira ei totellut ja Tarja tuskastui.
- Uudelleen, jatkoin neuvomista ja Tarja onnistui lopulta, kun oli noin viisi kertaa komentanut koiraa yhä uudelleen ja uudelleen.
- Hyvä poika, Pyro! Mamma on ylpeä sinusta! Tarja kehui ja palkitsi koiran.
- Harjoitelkaa nyt aluksi vaikka tuota. Minun taitaa olla jo aika lähteä, mutta nyt ainakin tiedät, miten koulutat sitä, sanoin sitten.
- Nytkö jo? No, mene toki, jos tahdot. Minä harjoittelen Pyron kanssa näitä. Mutta mitä käskyjä sen tulisi osata? Tarja kysyi.
- Ainakin istu, tassu, maahan, paikka ja luoksetulo. Kierimistä sille voi opettaa, jos haluat, mutta se on jo aika vaativa käsky. Mutta nuo jos opetat, niin kyllä se on jo hyvä alku. Ja sehän osaa nyt istu, tassu ja maahan. Ja vähän luoksetuloa, kun se kuitenkin ymmärtää oman nimensä, selitin rauhallisesti.
- Niin. Ja onko nuo sivu ja seuraa - käskyt tärkeitä? Tarja kysyi.
- Ai niin, ne tietysti! Jos siis haluat, että Pyro kävelee kiltisti vierelläsi, kun vastaan tulee muita koiria. Ja lenkityksestä sen verran, että älä vedä hihnasta niin tiukasti kuin tänään, ettei koiralle satu. Koska jos sitä satuttaa, se saattaa alkaa pelätä virheitä ja lenkkeilyä ja menee hieman araksi ja niin poispäin, ohjeistin vielä.
- Selvä, hyvä on. Minä ymmärrän. Näkemiin, Ushma. Ja kiitos sinulle, Tarja sanoi ja vilkutti. Pyro heilutti häntäänsä, mutta jäi silti Tarjan kanssa harjoittelemaan, kun minä hain Pepen.

Kun pääsimme ulos, aloin väkisinkin nauraa. Minua huvitti ajatus siitä, että aikuinen nainen omisti berninpaimenkoiran, joka ei totellut sitä.
- Aika hassua, vai mitä? Minä opetan aikuista naista käsittelemään koiraa, ja olen itse vasta lapsi. Onhan se huvittavaa, vai mitä? Naurahdin ja palasin kennelille. Kello näytti jo melkein yhtä, olin viipynyt lenkillä ainakin kolme tuntia.
- Ushma, missä ihmeessä olet oikein ollut? Empsu kysyi hieman kiukkuisena.
- Olin tosi huolissani, hän jatkoi ennen kuin ehdin vastata mitään.
- Voi anteeksi! Minä olin öh.. Tuotanoin... Opettajana, sanoin lyhyesti ja meinasin alkaa nauramaan.
- Ushma, mikä sinua naurattaa? Ei tämä ole hassua, me olimme oikeasti hirmu huolissamme, Empsu jatkoi.
- Ei ei kun minä... Äh, kuuntele. Olimme normaalisti lenkillä ja meitä tuli vastaan eräs Tarja-niminen nainen, jolla oli berninpaimenkoira. Hän ei osannut käsitellä koiraa ollenkaan ja minä menin sitten hänen luokseen opettamaan hänelle, miten käsitellä Pyroa, selitin ja purskahdin nauruun.
- No mutta Ushma, miksi sinä nyt sille naurat? Empsu kysyi ällistyneenä.
- No mutta ajattele nyt! Olen vasta lapsi, tai no nuori. Tarja kuitenkin on jo aikuinen, ainakin kolmekymppinen nainen. Ja hänen pitäisi mielummin opettaa minua eikä toisinpäin. Nuori opettaa aikuista, sain sanottua naurunräkätykseni lomasta ja Empsu virnisti.
- No, onhan se aika hassua, Empsu sanoi ja lähti toimistoonsa. Minä jäin koirien seuraan kenneltiloihin. Mietiskelin samalla, mitä tekisin koirien kanssa.

Vastaus:

Tarinasi oli kieliopillisesti hyvä ja siinä oli hauska idea, hienoa! :) Oli tosi hauskaa että autoit Tarjaa tuolla lailla, eiköhän hänellä ja Pyrolla suju nyt paljon paremmin ;) Saat hienosta tarinasta 31€

Nimi: Chiara

04.01.2013 17:12
Jatkoa :))

Tappelun ääniä ei kuulunut mistään. Kohotan päätäni, ja tunnen kevyen tuhahduksen. "Voi Poju", huokaisen samalla, kun nousen istumaan. "Olet minulle niin tärkeä, kultapieni. Lupaathan, ettet tappele enään Tuiskun kanssa?" kysyn hajamielisenä pieneltä kultaiselta koiraltani. Sitten kohotan kättäni ylöspäin. "Give me five?" sanon kysyvästi, uros ponnauttaa oikean etutassunsa, ja läimäyttää kättäni. "Kiitos", sanon hiljaa ja halaan Pojua. Painan pääni takaisin sohvatyynyille.

Tappelun äänet eivät kantautuneet korviini. Toivon mukaan Poju pitäisi lupauksensa. Nyt kuulen Tuiskun tulevan huoneeseen. "Tuisku kulta", minä sanon hitaasti, ja odotan, että uros on tepastellut aivan eteeni. "Teimme Pojun kanssa sopimuksen, ettette enään tappele. Lupaatko saman?" kysyn Tuiskulta. Uros kallistaa päätänsä kysyvänä. "Give me five?" kysyn, ja saan Tuiskultakin karvaisen tassun läppäyksen kädelleni. "Kiitos", sanon, ja otankin tassusta kiinni, joka on ylhäällä. "Se on minulle tärkeää, Tuisku. Sinä olet laumanjohtaja, koska olet vanhempi, kultaseni", totean hiljaa, ja pörrötän samojedin valkeaa turkkia.

"Tuisku! Poju!" minä huutelen kahta koiraa, jotka pyyhältävät luokseni iloisesti. Luulen jo, että Tuisku aikoo hyökätä Pojun kimppuun, kun se ujuttaa päätänsä kohti Pojun niskaa, mutta se hierookin vain päätänsä lämpimänä ystävyyden eleenä nuoremman niskaan. Poju ei välitä, se on reipas poika. Tiedänhän minä sen. "Homma on niin, että teillä molemmilla on ensi kuussa synttärit! Poju täyttää kaksi, ja Tuisku viisi. Saatte lahjat, tietenkin, olette kultaakin kalliimpia minulle. Ja tehän ette enään tappele", sanon hymyillen. "Ja Tuiskun synttäreihin on alle kuukausi, mahtavaa! Odotan sitä jo innolla", sanon hymyillen, kun Poju haukahtaa kumealla haukahdusäänellään. "Sinunkin synttäreitäsi tietenkin, Poju. Mutta olen ajatellut teille yhteistä lahjaa. Mutta jotain tietenkin myös sen lisäksi. Mutta en kerro sitä teille", sanon näpäyttäen kumpaistakin hellästi kuonolle. Molemmat tuhahtavat. "Hassut", naurahdan. Sitten kuulen ulko-oven avautuvan, ja samalla oleskeluhuoneessa minun kanssani on kaksi muutakin koiraa, suomenlapinkoira Milli ja shetlanninlammaskoira Pepe. Rapsutan molempia. "Hei Pepe", kuiskaan ja katseeni on jo jäänyt vangiksi tuohon upeaan shelttiurokseen. Ushma on saanut Pepestä kasvatettua kunnon koiran. "Milli, olet kaunis", sanon hitaasti pikkuiselle lapparinaaraalle. Irrotan käteni parahiksi molemmista koirista, kun Ushma saapastelee paikalle. "Milli ja Pepe, tulkaahan", hän sanoo parivaljakolle, - jotka näyttävät jo nyt olevan paita ja peppu! - ja osoittaa kauemmas. Mutta molemmat koirat touhuavat vain innoissaan Tuiskun ja Pojun kimpussa. Yhtäkkiä Tuisku hypähtää sohvalle viereeni. "Noin, kulta", kuiskaan ja suukotan valkeaa päälakea. "Tulkaahan jo, Milli ja Pepe", sanoo Ushma kärsivällisesti. Ne hyppivät Pojun kanssa innoissaan. "No onko se Poju noin hauska?" tiedustelee Ushma tiukasti, ennenkuin harppaa koirien luo, ja nappaa niiden kaulapannoista. "Sanoin että tulkaa!" hän ilmoittaa kahdelle silmäparille, joilla on ruskeat nappisilmät ja viaton katse. "Anna niiden leikkiä", minä sanon hiljaa. Ushma irrottaa otteensa pannoista hitaasti, kuin silmiään, - tai pikemminkin korviaan, - uskomatta. Hän kuitenkin antaa koirien riekkua ja rällätä ympäri oleskelutilaa. Ja Tuiskukin liittyy seuraan.

Kun koirat ovat väsyneitä, ja läähättävät, Ushma katsoo hoidokkejani hymyillen. Varsinkin Pojua. "On sinusta hyvä koira tullut, Poju. Oikein reipas", sanoo Ushma hymyillen. "Sitä se onkin", sanon hiljaa ja katson Ushmaa hieman arasti. "Niin... ainahan se kyllä on ollutkin. Selvinnyt mistä vain, se on taistelijaluonne, ei luovuta helposti", sanoo Ushma ja hymyilee. "Niin. Ihan niin, sellainen Poju on. Ja olen kyllä aivan myyty tuolle ihanuudelle", totean ja hymyillen, miltei onnenkyyneleet silmäkulmassani, katson Pojua. Se oli tuonut elämääni Tuiskun kanssa niin paljon iloa ja rakkautta. "Höpönassuni", sanon niin hiljaa, ettei Ushma kuule. "Aivan, niin olen minäkin", hän huokaisee hiljaa. "Opetitko sä... Pojulle jotain temppuja?" kysyn hieman ujosti. Tiesin, että Poju osasi ryömiä, mutta muuten en tiennyt paljoa pojan osaamisista. "Paikalla se osasi olla aikoinani, mutta se oli vielä sellainen hepsankeikka, pentu. Ei se varmaan enään osaa. Ja luoksetulon se taitoi, heti pienestä pitäen. Ja ryömimisen se oppi kuin vettä vaan", Ushma sanoo ja hymyilee muistoilleen. "Niin... minä olen opettanut sille vähän paikallaoloa, ja vähän luoksetuloa. Ei se paikalla osannut olla. Mutta se ryömi, kun Tuisku oli pahassa paikassa", sanon hiljaa. "Minä olen opettanut sille give me fiven. Noh, Poju, jaksatko näyttää?" kysyn ja virnistän. Noutaja nousee väsyneenä ylös, ja istuu eteeni. "Give me five!" hihkaisen, ja uros läpsäyttää karvaisen kultatassunsa minun kättäni vasten. "Vau!" Ushma hihkaisee ja antaa aplodeja hienolle suoritukselle. "Opetan sille vielä tänään vähän vasenta ja oikeaa. Tuiskun kanssa haasteena olisi ilmansuunnat", hymähdän. "Ilmansuunnat? Miksi?" Ushma kysyy hämmästyneenä. "Pojista tulee rekikoiria", sanon hymyillen. "--mutta varmaan vasta ensi talvena. Minun on ehdittävä opettaa Pojulle vasen ja oikea viereen, sekä vasen ja oikea, sekä sillekin ilmansuunnat. Vaikka onhan Poju tosi oppivainen", totean hymyillen. "Niin se on. Onnea harjoituksiin, minä taidan viedä Millin ja Pepen nyt nukkumaan, kun väsyivät niin leikistä! Ja sitten lähden kotiin. Heihei, Chiara, heippa teillekin, Tuisku ja Poju", sanoo Ushma hymyillen. "Koirat, seuratkaa", hän sanoo, ja molemmat hänen hoidokeistaan nousevat vaivaalloisesti ja lähtevät seuraamaan häntä.

jatkuu :')

Vastaus:

Hyvä, että koirat suostuivat sopimukseen ;) Kiva myös, että leikität hoidokkejasi muiden kennelin koirien kanssa! Saat hienosta tarinasta 22€

Nimi: Jenna

04.01.2013 16:47
Jatkoa

Lähdin kävelemään Ushman perässä sisälle kenneliin ja Milli käveli myös Ushman rinnalla. Hetken päästä Ushma pysähtyi ja näytti minulle jonkunlaisen listan. "Tämä on lista josta näkee missä huoneessa kukin koira asustaa" Ushma selitti. >Jaaa..< ajattelin ja rupesin selaamaan listaa ja löysin heti ensimmäisenä Jeren nimen. "Eli Jere on siis huoneessa yksi?" varmistin Ushmalta. "Kyllä vain" hän sanoi ja johdatti minut huoneeseen jossa Jeren kuuluisi olla. Kun Ushma avasi oven näin koirien häkkejä, ja myös vapaana olevia koiria. Katselin ympärilleni ja etsin kerman väristä kultaisennoutajan urosta. "Hei! Tuollahan se Jere leikkii muiden koirien kanssa" Ushma tokaisi. Katsahdin koiria jotka juuri seisahtuivat ja katsoivat meitä. "Tämä on siis Jere" Ushma sanoi ja käski Jereä tulemaan luoksemme. Jere olisi varmaan pian tullut ihan mielenkiinnostaan luoksemme, mutta hyvä näin. "Moikka Jere!" Sanoin komealle urokselleni ja kumarroin sen tasolle. Jere rupesi heti haistelemaan minua. Istahdin kokonaan lattialle ja silitin Jereä. Jere piti siitä ja seisoa läähätti edessäni. "Sinä voisit jäädä nyt tutustumaan Jereen ja jos sinulla on kysyttävää voit tulla kysymään minulta" Ushma sanoi ja hymyili. "Voi kiitos Ushma" sanoin hänelle ja rapsuttelin Jereä kunnolla.

"Oletpas sinä komea poika, niin kyllä olet" sanelin Jerelle ja katsoin sitä. "Täältä voi kuulemma lainata pantaa ja hihnaa, joten mitäs sanoisit jos lähtisimme lenkille ja vähän samalla tutustumaan toisiimme?" kysyin urokseltani joka vain katsoi minua ja läähätti. "Varmaan haluisit ruoan kuitenkin ensin?" Kysyin ja nousin ylös. "Mennään Jere" sanoin sille ja toivoin että se seuraisi minua kun menisin keittiöön. >Jes!< ajattelin kun Jere tuli mukanani keittiöön. Kaadoin sille ruoan ruokakuppiin ja annoin sen Jerelle, toivoin että Jere ei heti ryntäisi sen kimppuun, joten komensin sen istumaan ja pidin kättäni hieman sen ja ruokakupin välillä. Kun olin laskenut ruokakupin maahan, vedin käteni pois ja Jere rupesi ahmimaan ruokaansa. >On se niin ihana< ajattelin ja katsoin kun Jere söi. Jere söi aika nopeasti ja joi vähän vettä päälle. Kun se oli syönyt lähdin hakemaan Jerelle pantaa ja talutushihnaa. Tulin pian taas huoneeseen jossa Jere asusteli ja siellähän se istuskeli ja katsoi seinään. "Siinähän sinä" sanoin Jerelle ja annoin sen ensin nuuhkaista kaulapantaa jonka toin. Laitoin sitten tämän "lainapannan" Jeren kaulaan ja kiinnitin talutushihnan siihen.

Kävelin ulos kennelistä rakas kultsini vierellä kävellen. Lähdimme kävelemään kohti pientä mukavan näköistä polkua. Jere rupesi vähän vetämään, mutta sanoin sille näpäkästi ei ja nykäisin hieman hihnasta. Sain kuin sainkin Jeren vierelleni, mutta hetken päästä se alkoi uudestaan vetämään, jatkoin sitten aina yritystä että saisin Jeren kulkemaan vierelläni, monesti sitä sai tehdä. Hetken päästä kuitenkin tuli aukea pelto ja ajattelin että voisimme siellä vähän juoksennella. Lähdin sitten pikkuhiljaa nopeuttamaan vauhtiani ja pian juoksimmekin Jeren kanssa rinnakkain, paitsi oli Jere jonkun verran minua nopeampi. >On niin ihanaa hoitaa Jereä< ajattelin samalla kuin juoksimme. Hiljensin taas vauhtini normaaliin kävelyyn, vaikka Jere olisi kyllä vielä jaksanut juosta. "Voi Jere, kun minä en jaksa kovin pitkään juoksennella lumista peltoa ympäri ja eiköhän olisi sinunkin aika vähän rauhoittua" sanoin iloisesti vieressäni hyppivälle koiralle. "Sitäpaitsi, eikö sinunkin pikku tassujasi ala paleltaa täällä lumessa" kysyin Jereltä ja katsahdin siihen. Siinä Jere vain seisoi, läähätti ja heilutti häntäänsä vimmattuun tahtiin. "Voi sinua höppänää" sanoin Jerelle ja rapsutin sitä hieman. "Eiköhän siis palata takaisin kennelille" sanoin Jerelle ja lähdin kävelemään takaisin polkua jota tulimmekin. Jere lähti humpsuttelemaan perässäni.

Matkan aikana Jere ehti monta kertaa mennä hyppimään polun ympäröiviin lumikinoksiin, mutta viimein olimme taas kennelillä. Sisällä otin Jereltä pannan pois kaulasta ja palautin sen ja hihnan sinne mistä ne otinkin. Kävelin sitten rauhassa käytävää pitkin kohti Jeren huonetta, mutta Jere ehtikin ensin, se nimittäin tuli käytävälle, katsahti minuun ja lähti juoksemaan minua kohti. Väistin vähän sivummalle, sillä Jere on kookas uros enkä halunnut joutua kaadetuksi. "Voi sinua, ihanaa kultaista höpsykkääni" sanoin Jerelle kun se hölkkäsi takaani takaisin luokseni. Rapsutin Jereä kunnolla ja menin sitten täyttämään Jeren juomakuppia raikkalla vedellä. Toin sitten juomakupin Jerelle ja odotin että se juo tarpeeksi. Jeren juotua, vein vesikupin takaisin ja menin Jeren luokse. "Tämä on ollut ihana päivä, ja varmasti hyvä tutustumiskerta ja toivon että sinullakin oli yhtä kivaa" sanoin Jerelle ja katsoin sen kaunista kiiltävää turkkia. Istahdin sitten taas lattialle ja rapsutin ja silittelin sitä pitkään. Kun Jere ei enää jaksanut olla paikoillaan se lähti tassuttelemaan muita koiria kohti. "Hei! ennen kuin menet, niin saat vielä iltaruokasi" sanoin Jerelle, kuin pienelle lapselle. Kutsuin Jereä nimeltä ja Jere tuli hieman mietittyään. Menin keittiöön ja laitoin ruoan kuppiin. "Istu" sanoin Jerelle ja se totteli, laskin sitten kupin maahan ja pidin taas kättäni välissä. Päästin sitten urokseni syömään ja sanoin sille: "Heippa, rakas Jereni". Lähdin nimittäin sitten ulos kennelistä ja soitin äidilleni että tulisi hakemaan minua. Noin vartin päästä äitini pysähtyi tienvarteen. Katsoin vielä kerran kenneliin ja avasin portin. Kävelin hyvillä mielin autoon ja matkalla ajattelin vain että kuinkakohan pian taas Jeren näkisin. Ensimmäisestä päivästä Jeren kanssa jäi hyvä mieli.

The End.
Ps. Noi mun täydelliset kappalejaot..

Vastaus:

Hieno, huolellinen tarina! :) Tapaamisesi Jeren kanssa oli ihana, ja hauskaa että kirjoitat ajatuksesi >tällä tavalla<, jolloin ne erottuvat hyvin muusta tekstistä :) Saat 20€!

Nimi: Ushma

04.01.2013 15:56
Jatkoa!

Pian lopetinkin jo treenaamisen Pepen kanssa ja lähdin etsimään Milliä. Pepe tassutteli kannoillani ja käyttäytyikin oikein mukavasti. Milli näyttikin jo tulevan meitä vastaan ja pian se jo hölköttikin luokseni iloisesti läähättäen. Se ei haukahdellut riemukkaana, mutta sen suu näytti siltä, kuin se olisi leveässä hymyssä, kun se läähätti ja tuijotti minua. Ja tuo ilme kertoi todella paljon, Milli nautti minun seurastani. Pörrötin Millin pehmoista turkkia hieman ja katsoin sitten molempia koiria vuorotellen. Ne olivat kaksi maailman ihaninta hahmoa, rakastin niitä toden teolla.
- Voi teitä kun olette niin söpöjä! Mutta toisaalta, ihaniahan Nami, Nappi ja Pojukin olivat... Ja minä hylkäsin ne, sanoin hiljaa. Milli tuli vierelleni, kun istuuduin keittiötilan tuolille juomaan kaakaota. Se laski päänsä polvelleni ja katsoi rauhallisesti minuun. Se haukahti pari kertaa ja osoitti sitten päällään jonnekin kaukaisuuteen. Ja kun se rauhoittui, se laski päänsä takaisin syliini.
- Olet oikeassa. Pojulla on hoitaja, Chiara. Mutta Namista ja Napista ei ole mitään hajua, miten ne voivat. Voisin toki käydä moikkaamassa niitä, sanoin Millille silittäen sen päätä. Milli haukahti iloisena, kuin sanoakseen: "Ehdottomasti voit, hyvä idea!" ja se oli jo valmiina lähtemään mukaani.
- Voi Milli, mitä tekisinkään ilman sinua! sanoin virnistäen ja suukotin koiran kuonoa. Kun olin juonut kaakaoni, laitoin mukini tiskiin ja Milli lähti jo viipottamaan kohti häkkiosastoja. Pepekin tajusi, että nyt oltiin menossa koirien luo ja lähti laukkomaan Millin perään. Katsoin niitä hetken aikaa hymyillen, mutta samassa tajusin asian. Enhän minä voi niitä mukaan ottaa, eiväthän Nami ja Nappi varmasti haluaisi nähdä onnellisia hoitokoiriani! Ne varmasti vain suuttuisivat. Kutsuin Millin ja Pepen takaisin luokseni ja ne tulivat iloisesti touhottaen ja hännät hurjasti vispaten luokseni.
- Kullat, en minä voi ottaa teitä sinne, aloitin ja Pepe lakkasi heti touhottamasta. Millikin lopetti riehumisen ja katsoi minua syyttävän näköisenä.
- Niin, minä tiedän. Te olette nyt vihaisia, mutta ajatelkaa nyt! Jos vien teidät kaksi sinne, niin Nappi ja Nami varmasti hermostuvat. Ne näkevät, kuinka onnellisia te olette kun teillä on minut ja ne voivat pettyä, kun hylkäsin ne vain teidän takianne. Tai no en tiedä, osaavatko koirat ajatella niin mutta se on mahdollista! Olen pahoillani, teidän on jäätävä tänne, selitin. Pepe murahti hieman tympääntyneenä vastalauseeksi. Se ei aikonut totella.
- Pepe, Milli, yrittäkää ymmärtää! Rakastan teitä, mutta minä en voi... En vain voi ottaa teitä mukaan, sanoin koirille. Milli ymmärsi ilmeisesti mitä sanoin, sillä se asettui istumaan siihen, missä oli ja loi minuun hyväksyvän katseen.
- Pepe, sinä tiedät, mitä tarkoitan. En ota sinua mukaan, sanoin koiralle ja lähdin harppomaan ilmoitustaulua kohti tarkistaakseni huonejärjestyksestä, missä koirat olivat. Luin samalla hoitajalistaa ja tajusin, että Namilla oli hoitaja, mutta Napilla ei. Kävisin siis vain Napin luona.

Menin huoneeseen kolme ja juuri kun olin avaamassa ovea, Milli huomasi, minne olin menossa. Se nousi seisomaan ja tuli luokseni. Sitten se kohotti minuun katseensa. Se ilmeisesti luuli, että veisin sen häkkiin.
- Ei, Milli. Minä menen Napin luo. Mene takaisin, komensin naarasta ja se lähti sitten takaisin Pepen luo, josta se oli tullutkin. Minä siis avasin oven ja astuin häkkitiloihin. Sitten suljin oven huolellisesti, jotta Nappi ei pakenisi, tai että muut koirat eivät tulisi häiriköimään. Vilkaisin Napin häkkiin ja siellähän tuo pieni cavalieri kyhjötti yhtä suloisena kuin ennenkin. Se selvästikin haistoi minun tulleen ja tuli häkin ovelle. Nappi katsoi minua suklaanruskeilla silmillään ja minä suorastaan sulin niiden katseeseen. Se oli niin suloinen, aivan yhtä suloinen kuin ennenkin.

Annoin Napin haistaa kättäni ja se haistelikin sitä hetken. Sitten se alkoi kolisuttaa porttia ja avasin sen. Nappi tuli ulos eikä pelännyt yhtään. Se nuuski minua hetken ja pian sen silmistä jo loisti riemu, kun se tunnisti minut. Se kömpi syliini ja nuoli kasvojani riemastuneena.
- Nappi! sanoin nauraen ja rapsutin koiraa. Se haukkui nyt, mutta vain silkasta riemastuksesta.
- Nappi, rauhoitupas jo! Nyt riittää, sanoin tuimasti ja koira totteli ja lakkasi lipsuttamasta kasvojani. Se asettui syliini makuulle ja piti huolen, etten karkaisi.
- Voi sinua, höppänä. Kuule, en tullut hakemaan sinua mukaani, aloitin ja Nappi selvästikin järkyttyi. Se kapusi alas sylistäni ja katsoi minua syyttävästi.
- Olen pahoillani. Tulin vain katsomaan, miten voit. Koska sinulla ei ole hoitajaa, niin ajattelin vain vilkaista. Koska Pojulla on Chiara ja Namillakin on hoitaja. Mutta sinä, sinulla ei ole ketään. Paitsi Mimi ja Empsu, jotka huolehtivat sinusta, kunnes saat hoitajan, selitin ja Nappi asettui makuulle kauemmas minusta. Se piti yhä syyttävän katseensa minussa.
- Nappi kiltti, tulisitko tänne? Haluaisin tarkastella, oletko kasvanut tai kehittynyt tai jotain. Tule, tyttö, sanoin koiralle. Se ei kuitenkaan tullut, sillä se taisi nyt todellakin vihata minua.
- Kuulehan, Nappi. Minulla on sinulle jotain. Tule katsomaan, mitä minulla on. Rohkeasti vain, ei mitään hätää. Tule vain, ihan reippaasti. Ei hätää, Nappi, jatkoin rauhallisesti ja Nappi katsoikin minuun lempeästi, mutta ei tullut vieläkään luokseni.
- Nappi kiltti, tulehan katsomaan. Täällä on sinulle herkkua, tulehan. Tseh, täällä näin. Älä pelkää, jatkoin rauhallista lepertelyäni ja se tuotti tulosta. Nappi tuli luokseni ja otti herkkutikun, jonka olin tuonut. Mutta sen napattuaan se meni takaisin häkkiinsä narskuttamaan sitä.
- Hyvä on, Nappi. Tilaisuutesi meni. Jos et kerta halua tehdä lähempää tuttavuutta, niin jätän sinut sinne. Selvä, kiitos hei, sanoin ja marssin pois. Tiesin, että voisin jättää häkin auki ja samoin myös tämän oven, koska koirat saisivat olla iltaan asti vapaina, ennen kuin ne laitettaisiin häkkeihin nukkumaan.

Menin takaisin Millin ja Pepen luo. Molemmat olivat jälleen kerran riemuissaan siitä, että olin tullut niiden luo. Silittelin niitä hetken aikaa ja aloin väkisinkin nauraa, kun Pepe hyöri jaloissani lakkaamatta ja miltei kaatoi minut. Kellokin näytti jo viittä, oli aika ruokkia koirat. Otin siis kupit ja laitoin ruokaa niihin.
- Milli, Pepe, istu, komensin koiria. Ne tottelivat saman tien, joten niillä täytyi olla kiljuva nälkä. Ja nämä käskyt kuuluivat perustottelevaisuuteen, joten tokihan ne nyt tottelisivat aika hyvin, käskyjä oli opetettu niille pennusta asti, luulisin..

Kun koirat olivat saaneet syötyä, kutsuin ne eteiseen ja napsautin hihnat koirien pantoihin kiinni. Vedin vielä nopeasti kengät jalkaani, solmin nauhat ja otin hihnat käteeni. Ja eikun menoksi! Astuin ulos raikkaaseen talvi-iltaan. Pakkasta oli noin -10 astetta, mutta tarkenisin kyllä, koska vaatettahan minulla oli tarpeeksi. Ulkona oli pimeää, mutta katuvalot toivat mukavaa tunnelmaa ja tilannetta paransi sekin, että ulkona satoi hiljalleen suuria, valkoisia lumihiutaleita.
- Oi kuinka kaunista, henkäisin ihastuneena taluttaessani koiria jalkakäytävällä. Nehän eivät tietenkään välittäneet säästä ja maisemasta yhtään, ne vain vouhkasivat, tekivät tarpeensa jonnekin ja köpöttivät kiltisti vierelläni. Mutta koirat olivat sellaisia. Ja niiden kuului olla.
- Olette ihania, kuiskasin koirille samalla, kun lähdin kääntymään tien päästä takaisin kennelille päin. Palasimme takaisin ja sisällä irrotin koirien hihnat ja annoin niille vapautuskäskyn, jolloin ne lähtivät juomaan vettä ja asettuivat sitten makuulle minne halusivat. Itse asetuin keittiötilaan katselemaan ulos, koska se sää oli kieltämättä upea.

Loppu ♥

Vastaus:

Ihana tarina, kiva kun kävit moikkaamassa Nappiakin! Saat tästä 20€ :)

Nimi: Jenna

03.01.2013 17:24
Aamulla aurinko paistoi pilvi verhon takaa suoraan kasvoihini. Käänsin selkäni auringolle ja mietin hetken, jotain erityistä tässä päivässä nimittäin oli. Nousin äkkiä istumaan sänkyni reunalle, mutta sattui pieni virhe arviointi reunan sijainnin suhteen ja lensin lattialle. "Auh!" huudahdin ja istuin hetken lattialla yrittäen saada mieleeni että mitä erityistä tässä päivässä oikein olisi. >Aurinko paistaa... lumi sulaa... oh, mutta ei toivottavasti kokonaan... jaa'a päähäni ei tule mitään erityistä mieleen< ajattelin ja nousin seisomaan. Menin ikkunani luokse ja katsoin kuinka lumi kimmelsi auringon säteiden siihen osuessa.

Lähdin hetken päästä yöpuku päälläni alakertaan. Portaissa pehmoiset tossuni saivat ilmoille äänen joka muistutti aivan kuin koirien tassuttelua. >Koirien tassuttelua!?< mietin ja seisahduin sillä sekunnilla paikalleni. "Jere!" huudahdin ja juoksin takaisin yläkertaan. Menin huoneeseeni ja katsoin kelloa, se oli kymmenen. >Täydellinen aika mennä katsomaan uutta hoitsuani!< ajattelin ja rupesin tonkimaan vaatekaapistani hyviä vaatteita. "Mitä sinä Jenna oikein riehut" kuului takaani kummasteleva ääni. "Äiti! Tänään voin mennä vihdoin hoitamaan Jereä!" sanoin innoissani. "Häh.. ketä Jereä?" äiti kysyi epäluuloisesti. "Etkö muista? Sitä kultaistanoutajaa sieltä kennel Milkshakesta tietty!" sanoin korottaen hieman ääntäni. "Ai niin, se koira... Tarvitsetko kyydin?" äitini kysyi ystävällisesti. "No, jos vain viitsit?" vastasin ja katsoin äitiäni silmiin. "No tottakai, puen vain vaatteet ja juon aamukahvin" äiti sanoi ja lähti. >Jes, olen kennelillä silmänräpäyksessä!< iloitsin mielessäni.

Kun kaikki viimein oli valmista ja äitinikin oli valmis, saattoi matkamme kennel Milkshakeen alkaa, sekä myös minun jännittämiseni Jeren tapaamisesta. Matka ei ollut pitkä näin autolla kulkiessa, joten olimme jo noin 15 minuutin päästä perillä. >Vau!< ajattelin kun katsoin kenneliä ja sen portilla odottavia muutamaa koiraa. Nousin ylös autosta ja sanoin äidilleni että tulisi hakemaan minua kun soittaisin hänelle. Lähdin sitten haltioituneena kävelemään kohti kennelin porttia.

"Jaaha, terve!" sanoin portilla olevalle Suomenlapinkoiralle. "Oletpas sinä söpö" sanoin sille ja menin portista sisäpuolelle. "Ai, oletkin tavannut jo Millin" sanoi tyttö joka tuli kennelin ovesta ulos. "Oletko uusi täällä?" hän jatkoi ystävällisesti. "Ööh, minä... öö, olen Jenna ja olen kyllä uusi täällä" sopersin ja katsahdin Milliin joka oli jo lähtenyt juoksemaan tuota tyttöä kohti. "No tervetuloa sitten, olen Ushma ja Milli tässä on minun toinen hoitsuni, hoidan myös Pepeä" Ushma sanoi ja hymyili. "Kiitos... niin tuota mietin vain että mistäköhän mahtaisin löytää Jeren?" kysyin hämmentyneenä. "Hoidat siis Jereä? Voin tulla näyttämään sinulle, jos vain käy?" Ushma sanoi. "Juu, tottakai käy, tai siis mielellään" vastasin ja hymyilin.

Jatkuu! :)

Vastaus:

Hieno aloitus! :) Kieliopillisestikin hyvä, ainoastaan muutaman yhdyssanavirheen havaitsin ;) Saat tästä 10 € :3

Nimi: Chiara

01.01.2013 23:54
Jatkoa...

Hartiani tärisevät rajusta itkunpuuskasta, ja samassa kuulen juoksuaskeleet luokseni. Ja koirien tassujen tepastelua, jotka tulevat myös luokseni. Ihminen ehtii kuitenkin ensin, hän tarraa minua olkapäistä, ja kysyy, mikä minulla on. Se ihminen, se tyttö on Ushma. Pidän kasvot kuitenkin käsissäni. "Mikä sinun on, Chiara?" hän kysyy, hän kuulostaa niin aidosti kiinnostuneelta. Hän tekisi varmasti parhaansa, jotta voisi lohduttaa minua. Mutta silti... miksi juuri minun kohdalleni sattui koirien tappelut, tästä tulisi varmasti toistuvaa... oikeasti, kaksi yhteenottoa tunnin aikana! Minua alkoi itkettää entistä enemmän, ja huomaamattani nojaudun Ushmaan.

"Chiara, hei. Mikä sinun on?" Ushma kysyy, kun itkuni laantuu. Koirat ovat kokoontuneet myös ympärillemme. "Hei, Milli ja Pepe, menkää pois!" Ushma komentaa hoidokeitansa. "Chiara..." hän aloittaa. "Mene pois!" minä huudahdan tahtomattanikin. Miksi käyttäydyin niin ilkeästi, vaikka Ushma koitti olla vain kiltti? "Chiara", hän toistaa nimeni. "En tahdo puhua", ilmoitan, enkä nostakaan päätäni käsistäni. "Selvä. Uskon ja toivon, että puhut, kun tahdot", Ushma sanoo. "Milli, Pepe. Tulkaa", hän kehottaa lapparineitiä ja shelttipoikaa. Kuulen kuinka hän lähtee, ja tunnen pörröisen sammaripojan noujautuvan jalkojani vasten, ja toisen, kultaisen ystäväni, asettuvan makuulle viereeni. "Kullat..." minä huokaisen kyyneleet silmissä. Rapsutan molempia. Samassa paikalle ilmestyy enemmän porukkaa. Päivä alkaa valjeta, tai oikeastaan aamu. Kello on puoli yhdeksän, ja innokkaat koiranulkoiluttajat saapuvat koirapuistoon. "Tuisku, Poju... meidän on kaiketi lähdettävä", totean hiljaa, kun kiinnitän hihnoja kumpaisellekin. "Mussukat."

Kun talutan koiria, ne kulkevat kylki kyljessä, kuin mitään hätää ei olisi ollut koko päivänä, ei mitään konflikteja. Mutta minä, ja uskon, että nekin, sisimmässään tiesivät, mitä oli tultu tehtyä. Jännitin koko kehoani kävellessämme, peläten, milloin se tapahtuu uudelleen... sehän saattoi tapahtua, koska vain. En epäilisi ollenkaan, jos ne kävisivät toistensa päälle, vaikka... nyt. Mutta ne silti kävelivät reippaasti eteenpäin.

Ja Milkshakeen asti ne kävelivät sulassa sovussa. Mutta sitten jompi kumpi murahti. "EI!" minä huudan kauhistuneena, valmiina pahimpaan, ja peitän kasvot käsilläni. Ja samassa kuulen Mimin iloisen naurahduksen. "No mutta Chiara, huomenta! Oletkin tänään aikaisessa liikkeessä koirien kanssa... mutta mikä ihme sinulle tuli? Mikä tuo ei huudahdus oli?" hän kysyy ja nauraa vieläkin. Koiratkin nahistelevat hihnoissa, purevat toisiaan leikkisästi korvista, kuin ylimmät ystävykset. "Äh... en tiedä", totean. Vastaus oli sitäpaitsi tosi. "Tuolla punaisessa vajarakennuksessa on muuten sitten niitä vetovaljaita ja muuta. Joko olet ehtinyt Pojua alkaa kouluttaa? Se on nuori ja oppivainen kultsupoika, uskoakseni se oppii nopeasti. Onko peruskäskyt jo hallussa?" Mimi tiedustelee. "Ei ole..." minä huokaisen. "Niin, niitähän vaadittaisiin, jos haluaisit valjakoida niin, että sinua jaksetaan vetää. Tuolla duuolla kyllä olisi voimaa vetää, mutta yksin Tuiskulla, äh, ei, valitettavasti", Mimi sanoo. "Niin... minun on kai treenattava aktiivisemmin Pojun kanssa", totean ja katson kultaista, jalomuotoista päätä. Sillä on hampaat leikkisässä irvessä, ja ne hyppelehtivät hihnoissaan iloisesti. "Voi kun ne pitävät toisistaan. Kyllä sinä viimeistään ensi talveksi saat treenattua niin, että silloin viimeistään pitäisi Pojukin saada reen eteen", toteaa Mimi. "Niin... joo..." hymisen. "Oletko pettynyt?" Mimi tiedustelee. "En! Kouluttaminen, treenaus ja vanhan kertaaminen on kyllä mukavaa. Mikä tahansa on mukavaa hoidokkejeni seurassa", minä sanon hymyillen. Ei mikä tahansa... koirien tappelut olivat kamalia. Vihasin sitä, kun koirat tappelivat... minä vihasin. Mutta en sanonut siitä Mimille. En puhunut edes aamuisesta tappelusta, josta olin kertonut Empsulle. Miksi en? Minua pelotti, että Mimi ja Empsu sanoisivat, että en olekaan hyvä hoitaja koirille, kun en pysty edes tappeluita ehkäistä... se olisi jo liikaa. Siksi en sanonut, etten tulisi erotetuksi. Se olisi kaikkein kamalinta, mitä voisi sattua. Kaikkein kamalinta...

Menen koirien kanssa sisälle, ja istun hajamielisenä oleskeluhuoneen sohvalla. Mitä muutakaan voisin tehdä? En mitään... varmaan. Ainakin niin uskoin, etten voisi. Istuin vain hiljaa, ennenkuin painan pääni sohvatyynylle, ja odotin hiljaisuudessa seuraavaa rähähdystä, joka saisi aikaan suuren tappelun. Minua pelotti.

Jatkuu :3

Vastaus:

Ohoh, tämä jäikin jännään kohtaan! :o Olet hyvä kirjoittaja, tarinoissasi on hyvät juonet ja kirjoitusasu on muutenkin selkeä. Tuntuu melkein kuin lukisi kirjaa! :) Upea pätkä taas kerran, ja taas kerran odotan innolla jatkoa ;) Saat tästä 16 €!

Nimi: Ushma

01.01.2013 14:44
Jatkoa!

Olin mennyt Pepen kanssa harjoittelutilaan. Pepe osasi istua ja mennä makuulle, mutta muusta en sitten ollutkaan niin varma. Vilkaisin nopeasti shelttiä, joka touhotti ympäriinsä nuuskimassa paikkoja.
- Pepe, tänne, kutsuin koiraa varovasti. Se tuli hieman hitaasti, mutta sitä kai vain häiritsi, kun keskeytin sen puuhat.
- Istu, Pepe, komensin koiraa. Se totteli reippaasti, koska tämä käsky oli sille entuudestaan tuttu.
- Tassu, sanoin koiralle ja kyykistyin sen eteen. Eihän tuo tohelo koiranpentu tietenkään sitä osannut, tai ainakaan ymmärtänyt.
- Tassu, Pepe, sanoin koiralle ja ojensin käteni sen eteen. Pepe luuli, että aioin leikkiä ja näykkäsi leikkisästi sormiani ja tökkäsi kuonollaan kämmentäni.
- Pepe, ei! Nyt ei ole aika leikkiä, kivahdin koiralle hieman turhan äkäisenä ja se lopetti heti pelleilyn.
- Hyvä. Nyt uudelleen, sanoin ja käskin koiran istua. Kyykistyin sen eteen ja ojensin käteni.
- Pepe, tassu, komensin sitä ja se kohotti tassuaan. Hetken jo luulin, että se ymmärsi, mutta se vain läpsäisi tassullaan kämmentäni ja laski sen maahan.
- Edistystä... Mutta ei täydellinen suoritus, mutisin ja Pepe kallisti päätään.
- Voi Pepe, sinä et ymmärtänyt, mitä pitää tehdä! huokaisin ja katsoin sitä. Se on vasta vuoden, ei se voi kaikkea osata.
- Tassu, sanoin uudelleen. Kun Pepe laski tassunsa kämmeneeni, eikä nostanutkaan sitä pois, kehuin sitä ja palkitsin sen.
- Hyvä Pepe, juuri noin! Tuo on se, mitä pitää tehdä! Hyvä poika.

Yritimme opetella tassun antamisen hyvin, jotta Pepe osaisi edes jotain uutta ja hienoa. Ja Pepehän oppikin sen aika hyvin. Harjoitteluaikaa oli puolisen tuntia vielä, joten komensin koiran makuulle.
- Kieri, sanoin koiralle ja näytin kämmenelläni pyörimissuunnan. Pepe ei tietenkään tehnyt mitään.
- Pepe, kieri, sanoin uudelleen, painottaen sanaa kieri. Koira yritti pyörähtää, mutta pääsi vain kyljelleen ja joutui nousemaan takaisin makuuasentoon.
- Pepe, yritä vielä. Kyllä se kohta sujuu. Kieri, rohkaisin koiraa ja se totteli. Se kierähti kokonaisen kierroksen.
- Hyvä Pepe! kehuin sitä heti ja annoin palkkion. Olin ihmeissäni siitä, miten Pepe tajusi käskyn nopeammin kuin Milli silloin, kun opetin sitä Millille.
- Uudelleen. Pepe, kieri, komensin. Pepe ei taaskaan tehnyt mitään muuta kuin ravisti päätään. Kyllästyiköhän koira? Toivottavasti ei.
- Pepe, kieri, komensin ja se totteli taas.
- Hyvä poika! kehuin ja palkitsin sen.

Loppuajan harjoittelimmekin kierimistä ja tassun antamista, koska siinäkin oli jo tarpeeksi haastetta, koska ne olivat omalla tavallaan vaativia käskyjä, ainakin kieriminen. Ja Pepe kun oli vielä niin huntalo, niin sille varsinkin oli vaikea tajuta mistään mitään.

jatkuu!

sori, meen kattoo leffaa nyt ni jatkan myöhemmin ^^

Vastaus:

Hienoa että opetit Pepellekin temppuja, ja hauskaa että se oppi ne niin nopeasti! :) Saat tästä 10 € :>

Nimi: Chiara

01.01.2013 13:59
Herään aikaisin aamulla; kello on vasta kuuden, kun ponkaisen jo pystyyn ja alan vetää vaatteita päälleni. Sitten menen keittiöön, ja olen säikähtää siellä olevaa harmaata, mustaraidallista kissaa. Sitten muistin, että sehän oli vain Kille. Otin Whiskas-ruokapussin ja kaadoin vähän sen kuppiin kissojen kuivamuonaa, ja tarjosin sille myös maitoa, jota pikkuinen kisuliini alkoi lipittää tyytyväisenä. Kun avasin jääkaapin, se oli miltei tyhjä. Löydän kuitenkin omenan, jonka syön nopeasti, ja heitän omenankannan roskakoriin. Sitten päätän lähteä Milkshakeen katsomaan Tuiskua ja Pojua... hmm, tästä päivästä tulisi mahtava!

Pysähdyn Milkshaken pihaan, ja katson lumikuurassa olevia koivuja. Ne näyttivät niin kauniilta. Ja luntakin tuli kokoajan enemmän. Hyvä, lumi oli niin ihanaa. Rakastin lunta. Ja hoitokoiranikin, Tuisku ja Poju, myös. Olimme siinä mielessä samanlaisia. Ja molemmat kestivät hyvin kylmää, olihan niillä paksut turkit. Ja varsinkin Tuiskulla. Pikkuiseni... minulla oli niitä niin ikävä. Aamu ei ollut vielä edes alkanut kunnolla, ja kello oli kahtakymmentä minuuttia vaille seitsemän. Menen kenneliin ovelle, ja koitan avata sitä. Lukossa. Ja samassa ovelta eteeni pölähti Ushma, hihnassansa kaksi ylienergistä koirakkoa, jotka hyppäsivät minua vasten, ja kaaduin selälleni. "Milli, Pepe!" Ushma sanoo koirillensa. Milli, Pepe? Eikö hän minua nähnyt, minähän se tässä loukkaantunut olin! ajattelin, ja nousen vaivalloisesti taas jaloilleni. "Ai, hei, Chiara. En huomannutkaan sinua!" Ushma hihkaisee. Ai ei muka huomannut? Hän valehteli. Varmasti valehteli. Mitään Ushmalle sanomatta kiiruhdan hänen ohitseen sisälle, ja pamautan ulko-oven perässäni kiinni.

Hmm, minulla oli täysi syy olla Ushmalle tuollainen, mietin. Hän valehteli. Tai ainakin uskoin että valehteli. Siitä, ettei ollut nähnyt minua. Kyllä hänen oli pakko nähdä... miten muka ei olisi nähnyt, kun seisoin aivan hänen edessään? Menen hakemaan koirat, ja tervehdin niitä. "Poju, sehän on sinun entinen hoitajasi", sanon ja huokaisen hiljaa. "Miksiköhän entinen..." mietiskelen. Mahtava päivä, mutta alku ei ollutkaan niin lupaava. Kaivan kännykkäni esille ja soitan Joonalle. Puhelin hälyttää monta kertaa, mutta ei vastausta. Kaiketi hän nukkuu vielä... mietiskelin, kun rapsutin koiria.

Annostelin kahteen ruokakuppiin oikean määrän ruokaa, ja vein ne Tuiskulle ja Pojulle. Sitten sieppasin vesikipon, ja lähdin täyttämään sitä uudella, puhtaalla ja raikkaalla vedellä. Samassa kuulin matalaa murinaa, kun olin palaamassa täyden vesikipon kanssa. Sitten se yltyi tappeluksi. Siinä säikähdyksessä, siltä seisomalta, vesikippo tippui maahan, että sen peltiset reunat kolahtelivat lattiaan, ja vesi räiskyi ympäriinsä. Lähdin hätäisesti juoksemaan kohti huonetta, jossa koirat söivät. "Tuisku! Poju!" minä huudan minkä kurkustani irti saan, ennenkuin olen paikalla. Tuisku selättää juuri Pojua maahan, mutta kultainennoutaja ponnahtaa ylös. "Poju!" minä ärähdän, kun se hyppää Tuiskun niskan päälle. Nappaan kiinni noutajan niskasta, ja vedän sen pois Tuiskun päältä. "Poju, hyi! Tuisku, hyi! Olettekos kunnolla! Noh!" minä huudan koirille, kun ne vielä näyttelevät toisilleen hampaita. Tuiskun ruokakulho oli kaatunut tappelunnujakassa kumolleen, ja Pojun kuppi oli jo tyhjä. "Meinasitko sinä mennä Tuiskun kupille, mitä?" minä kysyin Pojulta. Ja jos siinä niin oli käynyt, niin siitäkös Tuisku suuttui, ja oli käynyt Pojun kimppuun. Niin siinä oli täytynyt käydä. Vilkaisen Pojua pahasti, ja sen jälkeen Tuiskua. "Ette te saa tapella, kullat", totean hiljaa. "Syöhän nyt, Tuisku", jatkan. Tuisku syö, ja sillä aikaa tutkin Pojua. Sillä on kaulassa hampaanjäljet, mutta se ei vuoda mitään. Tuiskun karvoissa on hieman verta, mutta kun huuhtelin sen vedellä pois, ei verta näkynyt enään missään, eikä sen koomin verijälkeäkään. Veri oli varmaan tullut Pojun suusta. Kun Tuisku oli syönyt, nostin kupin pois. "Chiara!" kuulen yhtäkkiä Empsun huudon, ja menen nopeasti hänen luokseen. "Niin?" tiedustelen. "Miksi ihmeessä kennelin lattia lainehtii vettä?" hän kysyy tiukasti. "Ai niin!" minä huudahdan. "Katsos kun... annoin pojille ruuan, ja menin täyttämään vesikippoa sillä aikaa. Olen ennenkin tehnyt niin. Kun olin palaamassa, alkoivat pojat tapella, ja vesikippo tipahti.. ja sain ne äsken vasta erotettua toisistaan", minä sanon. "Voi kamala!" Empsu sanoo ja peittää suun kädellään. Nyökkään. Se olikin kamalaa, miten pojat saattoivatkaan hyökätä toistensa kimppuun? "Miten ne sillä lailla... ruuasta tietenkin. Lupaathan, että ensi kerralla vahdit kokoajan, kun ne syövät, eikä kumpikaan pääse toisen kupille, edes vahingossa?" Empsu kysyy. "Lupaan", minä vannotin Empsulle. "Ja nyt kyllä siivoan tämän kamalan sotkun!" ilmoitan Empsulle, joka hymähtää ja nyökkää, harppaa vesilammikon ylitse, ja lähtee toiseen huoneeseen. Haen siivouskaapista pyyhkeen, jolla kuivaan märän lattian, ja heitän pyyhkeen pyykkiin, ja sitten täytän vesikupin uudelleen, vieden sen koirille.

"Noniin, pojat rakkaat. Nyt kyllä teidän on oltava kunnolla", minä huokaisen ja katson molempia vuorotellen. Miten minun rakkaat hoidokkini, jotka tulivat aikaisemmin niin hyvin toimeen, olivat tapelleet... "Lupaattehan, ettette enään ala tappelemaan?" minä kysyin koirilta, ja saan molemmilta lipaisun poskelleni, kuin vannomiseksi. "Hyvä. Sittenhän me voisimme lähteä käymään vaikka koirapuistossa", totean hymyillen ja vilkaisen kelloa. Se on seitsemän.

Kun talutan koiria kohti koirapuistoa, tulen ajatelleeksi, miten ihmeessä Ushma oli jo siihen aikaan kennelillä? Kuvittelin olevani ensimmäinen. Hmm, no, asiahan ei minulle kuulunut. Koirapuistossa oli vain yksi koira, tytön kanssa. Hänellä oli vaalea cockerspanieli, joka oli vielä pentu. Hän katsoo hieman säikähtäneenä, kun tulen Tuiskun ja Pojun kanssa koirapuistoon. "Hei!" minä hihkaisen. Tyttö oli pentunsa kanssa koirapuistoaitojen sisäpuolella, jonne itsekin heittäydyn. "H-hei... ovatko koirasi kilttejä?" tyttö tiedustelee. Nyökkään hyväksyvästi. "Hyvä, sillä pikku-Feddy muutti meille vain kolme viikkoa sitten, ja on hieman arka poika. Onko koirasi uroksia vai narttuja?" tyttö kysyy. "Uroksia", minä sanon hymyillen. "Suloinen cockeri", sanon. "Kiitos... me tavallaan treenasimme täällä, täällä ei ole ennen ollut tähän aikaan muita koiria..." tyttö sopertaa. "Niin... en minäkään täällä yleensä tähän aikaan käy", totean hymyssäsuin. "Olen huomannut", tyttö ilmoittaa ja hymyilee leveästi. "Minä olen Annica", hän sanoo. "Chiara", sanon. Poju menee innoissaan nuuhkimaan Feddyä, ja Tuisku tulee ihan perässä. Molemmat nuuhkivat pikkuista poikapentua, joka menee selälleen. "Feddy!" huudahtaa Annica kauhistuneena niin, että pentu ponnahtaa äkkiseltään jaloilleen, ja Poju murahtaa. Samassa Tuisku hyökkää Pojun kimppuun. "Tuisku! Poju!" minä huudan kauhistuneena koirille, ja menen väliin. Nappaan Tuiskua tiukasti niskasta, ja vedän sen pois Pojun päältä. Kun olen sen tehnyt, meinaa Poju hyökätä Tuiskun päälle. "Poju!" minä ärähdän vihaisena, ja nappaan sitäkin niskasta. "Teidän on oltava kunnolla! Ja ettekö näe, kuinka Feddykin säikähti?" kysyn, ja komennan Pojun paikalleen, ja talutan Tuiskun kauemmas. "Paikka!" ärähdän. Annica on vetäytynyt kauemmas Pojusta Feddyn kanssa. "Anteeksi, tuo ei ole ollenkaan koirieni tapaista", pahoittelen. "Mitä! Pikku-Feddylle olisi voinut tapahtua mitä vain. Sinulla on niin verenhimoisia koiria. Ja tulette häiritsemään vielä treenejäni", Annica tiuskaisee. "Feddy-raukka on ihan pois tolaltaan! Noniin, tulehan, Feddie", tyttö sanoo, ja kantaa pienen cockeripennun pois koirapuistosta. Kun hän on kuulomatkan ulkopuolella, alan äyskiä koirille. "Jo toinen kerta tälle päivää, mikä IHME teitä vaivaa?!" huudan vihaisena. "Mikä sinua vaivaa?" kuulen pistävän äänensävyn, ja kun käännähdän, näen Ushman.

"Et tiedä mistään mitään", minä tokaisen pienen hiljaisuuden jälkeen. "Sen minä tiedän, että raivoat tyhjässä koirapuistossa koirille, ja kysyt niiltä, mikä niitä vaivaa, vaikka sinä itse näytät paljon pahemmalta kuin koirat", Ushma sanoo ja vapauttaa lapparin ja sheltin koirapuistoon. Ushmakin tulee, ja kun Poju hänet näkee, häntä alkaa heilua puolelta toiselle, ja uros loikkaa innostuneena Ushmaa kohti. "Poju!" minä ärähdän vihaisena, kun uros ei ollut totellut. Olin käskenyt sen olla paikalla, ja mitä se teki? Hyppäsi seuraavan ihmisen syliin iloisena! Ja nyt Tuiskukin alkoi leikkiä Millin kanssa! "Tuisku!" minä kivahdan, mutta sammari vain leikkii suomenlapinkoiraneidin kanssa, käskystäni yhtään välittämättä. "Hei, rauhoitu, Chiara. Tuiskuhan vain leikkii Millin kanssa", Ushma sanoo hymyillen. "Ja Pojukin tuli vain tervehtimään", tyttö jatkaa nopeasti, ja rapsuttaa kultaistanoutajaa. "Mutta minä sanoin PAIKKA!" kiljaisen. "No, harjoittelun varaa siis on vielä", Ushma toteaa ja hymyilee. "Harjoittelua ja harjoittelua! Harjoittele itse!" minä huudan, ja tunnen, kuinka korviani alkaa kuumottaa. Olen räjähtämispisteessä. Minua ei neuvottu, kukaan ei neuvonut minua.

Ja vihaisesti lähdin koiria riepottamaan tuolla tavalla, vaikka ne halusivat vain leikkiä ja tervehtiä muita... ja Ushmakin koitti olla vain ystävällinen, ja minä vain raivosin hänelle. Hän oli oikeasti hyvä ihminen, mutta se, miksi hän neuvoo minua, tuntui silloin ärsyttävältä. Nyt se tuntuu vain kiltiltä ja hyväsydämiseltä. Mutta jos alkaisin sanojani perumaan, vaikuttaisin idiootilta, lapselliselta muksulta. Vai olinko lapsellinen, kun en myöntänyt tosiasioita? Harjoittelemisen varaa oli vielä, piru vie. Ja koirat olivat saaneet paikka -käskyn jo kauan sitten, ehkä ne ei muistanut sitä enään. Minusta alkoi tuntua, että ylireagoin. Mutta silti, pojat tappelivat tänään, ne olivat olleet kanssani tunnin, ja tunnin sisällä ne on tapelleet KAKSI kertaa. Se on iso asia. Entäs jos ne eivät tulekaan enään keskenään toimeen? Yhtäkkiä alan vain istua, ja itkeä. Hautaan kasvot käsiini, ja itken. "Chiara... Chiara?" kuulen Ushman kysyvän äänen.

Jatkuuu! (:

Vastaus:

Oho, "mahtava päivä" ei alkanutkaan niin mahtavasti :c Mikäköhän noiden hoidokkiesi välille on nyt yhtäkkiä tullut? Hyvä tarina, tekee heti mieli lukea lisää ;) Odotan innolla jatkoa! Tästä saat rahaa 32€, hienoa :3

Nimi: Lottu
Kotisivut: http://Vkkoiranpaivan.suntuubi.com/

01.01.2013 13:21
Jatkoa...


Laitoin Lunalle remmin ja pannan. Lähdin taluttamaan Lunaa ulos. Hain vielä ennen ulos menoa kaapistani kaksi makupalatikkya ja laitoin ne taskuuni. Sitten menimme ulos. Lunta oli paljon ja kokoajan satoi lisää. Kävelimme lumista tietä pitkin. Päätin, että tänään vesiin Lunan vähän pidemmälle lenkille nyt kun Rolle ei ollut mukana. Missään ei näkynyt muita koiria tai ihmisiä. Irrotin Lunan remmistään ja päästin sen vapaaksi. Laitoin remmin toiseen taskuuni ja jatkoimme eteenpäin. Luna juoksenteli ympäriinsä, mutta pysyi silti lähelläni. Yhtäkkiä vastakkaisesta suunnasta alkoi kuulua koiran haukuntaa. Kutsuin Lunan luokseni, mutta se ei tullut. Otin makupalatikun taskustani ja näytin sitä Lunalle. Silloin Luna tuli. Annoin tikun Lunalle ja laitoin koiran remmiin. Luna alkoi vetää suuntaan, mistä haukunta kuului. Otin Lunan vierelleni ja jatkoimme kävelyä toiseen suuntaan. Kun haukunta koveni ja samasta suuntaa alkoi kuulua myös ihmisen huutoa, käännyimmekin suuntaan mistä huuto ja haukunta kuului.

Jatkuu... Akku loppu ni tuli hirveen lyhyt...

Vastaus:

Kiva pikku jatko-osa :) Mitäköhän se huuto oli..? :o Rahaa saat 5€ :)

Hei sitten, tulethan pian käymään uudestaan?

©2014 ☆ Kennel Milkshake ☆ - suntuubi.com